25. marraskuuta 2012

Lapseni, kasvissyöjä?

Tuleeko lapsestani kasvissyöjä? En tiedä. Entä tuleeko hänestä homo, uskovainen tai kepun kannattaja, en tiedä sitäkään. Aika näyttää. Mutta on toki selvää, että ohjailemme häntä tietoisesti ja vielä enemmän asennetasolla johonkin suuntaan.

Mua huvittaa kasvisruokakeskusteluun liittyvä lokeroituminen, koska kaikkein vähiten tunnen olevani pesco-ovo-lacto-vege. Oikeastaan mua ottaa päähän, että mulle tai muille edes täytyy olla joku määritelmä. Mä en syö lihaa, ja lihalla tarkoitan jotain jalkaisin tai lentäen liikkuvaa eläintä. Ns. sekasyöjillä voi olla huomattavasti moninaisempi nounou-lista, mutta he syövät silti "kaikkea", vaikka simpukat, sienet, etanat, feta, oliivit ja puolukka ei maistukaan. No, ei tää nyt multa kuitenkaan yöunia vie.

Stressaavinta tässä lokeroimisessa on kuitenkin se, että monet tekevät sen lasten kuullen. "Etkö sä syö lihaa? Mikset syö? Mikäs viherpiipertäjä sä oot, eikstoi oo vähän kaksinaismoralismia kuitenkin kun teillä on auto?". Ouukei. Ei siinä mitään, että omia ajatuksia tuodaan esiin, mutta lasten kuullen pidän tota vähän kyseenalaisena asennekasvatuksena. Enkö mä olis vaan kaikessa hiljaisuudessa voinut syödä sitä gratiinia, salaattia, muussia, juustopöytää ja kuhaa?

Mutta mihin lokeroon työnnän sitten lapseni? Tunnen läheisesti ihmisiä, joiden mielestä on sairasta, että lapsi syö lihaa. Tunnen myös ihmisiä, joiden mielestä on sairasta, että lapsi ei syö (saa) lihaa. Olemme valinneet helpon tien, eli sen kultaisen keskitien, ainakin omasta mielestä. Meillä ei ole kasvisruokaa, vaan meillä on ruokaa. Sitä syödään, mitä on tarjolla. Niin kuin syödään mummolassa ja kenties pian tarhassakin. Kaikissa paikoissa on vähän eri tavalla tehdyt ruuat, kotona siitä puuttuu se punainen ja valkoinen liha, mutta sitäpä ei lapsi tiedä. En minä ainakaan huomannut, että meillä ei juurikaan syöty lihaa lapsena. Osasin kyllä himoita mummon tekemiä jauhelihapihvejä, koska voissa paistuvan sipulin tuoksu oli niin huumaava, mutta en koskaan ajatellut, että olispa meillä kotona tollasia pihvejä. Kotona sai spessupäivinä pitsaa, täytettyjä lettuja ja muuta hyvää, mitä ei saanut muualta. Ja sitten hillittömästi käsittelemättömiä kasviksia, kuten lanttua ja porkkanaa. Lanttu oli kai muotia 80-luvulla.

Ruoka on mulle siinä mielessä pyhä asia, että se tuo ainakin mulle murheen lisäksi huomattavan paljon iloa. Ruokaanhan liittyy myös tekemisen ilo, jonka itse ole löytänyt vasta aikuisiällä, mutta toivoisin tartuttavani lapseen jo aiemmin. Tätä iloa ja loputtomien makumaailmojen kirjoa en halua lapseltani riistää. Lihaa syödään joka puolella maailmaa ja lopulta on kyse valinnasta, etenkin länsimaissa. Lapsi saa valita itse.

Vielä tässä vaiheessa kuvittelen, että tarjoamalla riittävästi monia eri makuja, syntyy lapselle luontainen kiinnostus kokeilla uusia juttuja. Jos jotain en voi sietää, on ihmiset, jotka eivät syö "mitään". Kinkkupiirakka olis ihan ok, mutta kun siinä on tomaattia tai paprikaa. Ja oikeestaan ainoa, mikä kelpaa, on pakastekarjikset tai sipsit. Varmaan näillä ihmisillä on erilainen makuaisti kuin muilla. Mutta jos jotenkin voin varjella lastani ko. kohtalolta, teen sen.

En ole huolissani siitä, etten tarjoa lapselle lihaa. Tai itse asiassa tarjoan tällä hetkellä purkkimössömuodossa. On aika suuri määrä muitakin ruokia, joita meillä ei tarjota, sillä eiköhän jokaisen kotikokin repertuaari koostu muutamista itselle tutuista sapuskoista. Ja hyvä niin. Makumatkalle mennäkseen ei täällä pääkaupukiseudulla kovin kauas tarvitse mennä.

2 kommenttia:

  1. Ihan mahtava teksti.

    Meillä ollaan vähän tällaisia viikonloppulihansyöjiä, mutta haluaisin vääntää sitäkin hanaa pienemmälle. Ei liha ole mikään itsetarkoitus, eikä se edes niin ihmeelliseltä maistu, jos sitä syö vähemmän.

    Tuo tekopyhyyskommentti nostattaa aina verenpainetta. Niinhän se on, että kun kerran erehtyi lapsena Coca-Colaa juomaan ja näin riistoyritystä tukemaan, voi nyt sitten samantien loppuelämänsä lentää joka paikkaan ja syödä kuustoista pihviä päivässä koska KAIKKI ON JO MENETETTY. Eikä esim. niin, että tekee mitä pystyy ja vähäkin on aina parempi kuin ei mitään.

    VastaaPoista
  2. Niinpä. Lähinnä mulla vaan aina pyörii mielessä, että miksi tästäkin piti tehdä numero, kun itse sitä koitin kaikin tavoin välttää. Ei kai kukaan halua leimautua hihhuliksi, paitsi jos se on ainoa vaihtoehto redneck-touhulle, niin menkööt :)

    VastaaPoista