30. lokakuuta 2012

Relationship status

Tämä ei ole mikään yhden yön juttu.

(kuva: http://weheartit.com)

27. lokakuuta 2012

Makuasia vai opittua?

Valitettavasti yleensä syön jotain, mikä jäisi vegaanilta syömättä. Ja valitettavaa se on siksi, että housut kiristyy viikko viikolta. Kasvisruoka on harvoin yksiselitteisesti terveellistä, koska monesti käytetään juustokuorrutusta, voitaikinapohjaa ynnä muuta heviä tavaraa.

Onneksi kuitenkin onnettomaan ruuanlaittorepertuaariini kuuluvat salaatit, joita teen helposti vasemmalla kädellä silmät kiinni. En tietenkään osaa mitään hienoa, enkä useinkaan paahda pinjansiemeniä pannulla tai vastaavaa, mutta salaatti on mielestäni enemmän kuin pelkkä kurkku+ tomaatti+vihersalaatti. Salaattiin tulee vähän kaikenlaista kasvista, yrttejä, papuja, siemeniä, pähkinöitä sekä välillä myös kalaa, juustoa ja mitä nyt sattuu kaapista löytymään. En useinkaan heitä mukaan salaattikastiketta, öljy tai sitruuna riittää. Yleensä sitten syödessä ihmettelen, miksei salaatteja tms. tuoreruokaa tule tehtyä useammin, kun en edes inhoa pilkkomista (tai pesemistä, kaikki on pestävä...).

Salaattia natustellessa mietin aina, että puhdas kasvisten maku on kyllä hyvä. Ja siitä päästäänkin sitten siihen, että onko se opittu asia, vai puhtaasti makuasia? Lapsuudessa kasvisten syömisestä ei edes keskusteltu, mutta ei ehkä tarvinnut, kun porkkana ja tomaatti maistuivat jo silloin. Mutta kun nyt niin kovasti haluaisin, että myös pojalle kasviksista tulisi varsin arkipäiväinen asia, eikä lautasen reunaa aina jäisi koristamaan se salaattiosasto, niin mitähän tässä pitäis tehdä? Syödä raasteita ja salaatteja jatkuvasti, asiasta numeroa tekemättä? Dippailla kukkakaalia ilman erikoismainintaa, että nyt syödään muuten terveellisesti?

Tunnustan, tunnen säälittävän huonosti monet kotimaiset juurekset ja vihannekset. Esim. kyssäkaalista, lantusta tai nauriista ei valmistu ei niin sitten mitään. Mutta ehkäpä (fantasiamaailmassa) opiskellaan näitä sitten yhdessä jälkikasvun kanssa. Pääasia, että se sais jostain kiinnostuksen asiaan, eikä punaniskaisesti toteasisi syövänsä vain oikeeta ruokaa.

25. lokakuuta 2012

Pitsaruokaa

Mitä silloin syödään, kun kaapissa ei ole mitään aamupalaksi luokiteltavaa? Ja se tilanne on tässä taloudessa kohtuullisen usein, kun leivät, jugurtit, marjat ja muut loistavat poissaolollaan. Silloin syödään joko a) lounas aamupalan aikoihin tai b) pitsaruokaa, eli katotaan, mitä kaapista löytyy.

Tänään on sellainen kaappien putsauspäivä. Helvetillinen nälkä on, kun on illalla syönyt vähemmän, muttei ihan viittiny keittää sitä samaa valmispastaa ennen aamukasia. Kaapista löytyi lidlin fetaa (eli jotain juustoa), ananasta, tonnikalaa, tomaatteja ja avokadoa. Tästä syntyi ns. salaatti. Mausteitakin olisi, mutta en osaa maustaa tällästä sörsseliä. Heitin perään mustapippuria ja sitruunaa. Hmm. Näyttää pahalta, maistuu ihan kohtuulliselta. Nää on niitä ruokia, joita ei ikimaailmassa tarjoaisi kenellekään, tai vannoutuneille selkeän ruuan ystäville myöntäisi syövänsä. Plussaa tuli miehen kommentista "mitä toi on, näyttää hyvältä".

Tämä mössö on sattumalta suht täynnä niitä nk. hyviä ravintoaineita ja menis ehkä karppaajillekin läpi. Aina näin ei ole. Pitsaruoka voi olla myös keksejä ja taloussuklaata. No, mössö oli kuitenkin hyvin juusto- ja avokadopainotteinen, joten ainakaan se ei ole kevyttä.

15. lokakuuta 2012

Se avokadopasta

Lapsiperheessämme on tapahtunut viime aikoina muutos siihen suuntaan, että ruuanlaittoon on jäänyt aikaa (halleluja!). Joten pitihän sitä suosittua avokadopastaa kokeilla, eli sitä jonka resepti alun perin löytyy Gullichsenien Safkaa-kirjasta. Pecorinoa ja limeä lukuun ottamatta kaikki ainekset löytyivätkin kaapista, joten kun pecorino sitten löytyi kolmannesta kaupasta, jossa mies jaksoi kävelylenkin nimissä juosta, oli aika ryhtyä misaamaan.

Pasta on helppo, kyllä. Ja maku on... hyvä. Jäin pohtimaan, mistä pastan saama valtaisa suosio johtuu. Pastassahan maistuu vahvasti avokado ja sen lisäksi melko klassinen vihreä pesto. Pestoon olen tutustunut vasta aikuisiällä, eihän 30 vuotta sitten ollut pastaa, joten ei ollut pestoakaan meidän peruskeittiössämme. Sen sijaan avokadoa olen syönyt aina, lähinnä välipalaksi ihan sellaisenaan. Kun joku kaveri kerran vinkkasi laittamaan suolaa ja sitruunaa avokadon päälle, tuli siitä varsinainen herkku, meillä kun ei omin päin mausteita juurikaan osattu käyttää.


Sen kummemmin en avokadosta koskaan ajatellut mitään, käytin sitä salaateissa, guacamolena ja leivän päällä säännöllisesti, lähes viikottain. En syönyt sitä ravintoarvojen vuoksi, vaan maun. Mutta ei ole montakaan vuotta siitä, kun tein salaattia ja huikkasin ystävälleni, että laitanko avokadoa, ja hän vastasi, että "mikäs se on?". Ehkä avokado ei sittenkään ole niin tuttu hedelmä ja maulla on vielä uutuusarvoa?


No, pasta oli hyvää, joten teen sitä varmankin uudestaan. Voi olla, että valvotun yön jälkeen oikaisen jostain kohtaa, käyn ehkä valmiilla pestopurkilla.

9. lokakuuta 2012

Lapsukainen syö eineksiä

Lapsemme on saanut valmismössöjä siitä lähtien, kun alkoi syödä kiinteitä ruokia. Muutaman kerran on toki keitelty perunoita, bataatteja, kesakurpitsaa ja porkkanaa, sekä muussattu banaania, omenaa, avokadoa ja raejuustoa.

Lapsi syö hyvällä ruokahalulla mauttomia mössöjä, koska ei paremmasta juurikaan tiedä. Onneksi syö. Univaikeuksien takia koko perhe on ollut yli puoli vuotta täysin horroksissa ja järkevän aterian olen itse saanut tässä ajassa ehkä alle 10 kertaa. Eineksillä, ravintolalounailla ja pikaeväillä on siis menty pitkän aikaa.

Omasta puolestani en ole huolissani, samapa tuo, millä elää vuoden aikuisuudestaan. Lapsen suhteen sen sijaan on koko ajan huono omatunto: mistä sitä tietää, mitä pitkäaikaisvaikutuksia ruokaan oikeasti kuulumattomilla aineilla on? Itse kun emme niitä skideinä saaneet, vaan mutsi keitteli mössöt itse, oikeista raaka-aineista.

Esim. Pasta Toscana näyttää sisältävän oletusarvoisten ainesosien lisäksi riisitärkkelystä, mangososeesta vain 50% on mangoa ja marjamössöpurkista opin uuden termin; tapiokatärkkelys. Voihan olla, että osa näistä on ihan turvallisia lisäaineita, jopa luonnontuotteita (jotka eivät kylläkään aina ole hyväksi, monet myrkytkin ovat luonnontuotteita). Silti syöttäisin mieluummin sataprosenttista mangososetta ja käyttäisin ajan ennemmin ruuanlaittoon kun lisäaineiden opiskeluun.

No, huono omatunto on kaverina koko ajan, mutta en tee asialle mitään. Olisin kai jo tehnyt, jos inhimillisellä vaivalla voisin.

Samaan aikaan monet täysin järkevinä pitämäni tuttavat syöttävät lapsilleen purkkiruokaa, kunnes lapsi alkaa syödä samaa ruokaa muun perheen kanssa. Onko sittenkin kyse asiasta, joka ei ole ongelma ollekaan, vaan enemmänkin luksusongelma, kun on mistä valita?

6. lokakuuta 2012

Miten tähän on tultu

Miten tästä syömisestä tuli niin hankalaa? En toki menetä asian suhteen yöuniani ja olen sitä mieltä, että niin kauan, kun pysyy terveenä, jotain tekee oikein, mutta silti se on mielessä.

Lapsuudessani meillä syötiin terveellisesti (kai). Eineksiä ei syöty, kuten ei kai 80-luvulla ollut tapana. Ruoka oli tavallista kotiruokaa, sillä erotuksella, että meillä ei juurikaan ylimääräistä rasvaa käytetty. Eikä oikeastaan muutenkaan ylimääräisiä kaloreita. Se vähä liha, mitä syötiin, oli vähärasvaista ja "hyvälaatuista". Eli ei ollut lauantaimakkaraa, lenkkiä tai pihviäkään. Ensimmäisen sisäfilepihvin söin yli kakskymppisenä. Meillä ei ollut sipsejä eikä limua tai mehua juotu kuin erityistilanteissa. Kuorittuja porkkanoita ja hedelmälohkoja ilmestyi käteen asti, joten niitä tuli sitten rouskuteltua. Jopa mausteita oli vähänlaisesti kaloreiden nimissä.

Äkkiseltään tämä kuulostaa ihan hyvältä ruokavaliolta. Rasvauskonto eli kukoistustaan, mutta tuskin sen välttely liiallisuuksiin meni. Olimme kaikki terveitä ja hoikkia. Kuitenkin kaipasin jo lapsena (tietämättäni tietenkin) ruokakulttuuria. Siis sitä, että välillä tehdään pieteetillä ruokaa ja juhlapäiviin liittyy omat herkkunsa. Meillä ruoka oli enemmänkin välttämätön paha eikä missään nimessä nautinnon lähde. Lisäksi mulla oli monesti lapsena nälkä. Liikuin paljon ja jotain jäi selvästi puuttumaan, vaikaa ruuasta ei ollut pulaa.

Muutettuni omilleni, homma lähti hetkeksi käsistä. Ensinnäkään en osannut laittaa ruokaa. Siihen ei ollut ollut mahdollisuutta, koska keittiö oli mutsin valtakuntaa silti, vaikka hän sitä vahvasti inhosikin. Elelin eineksillä: keittelin pannulla valmiita pastaruokia ja söin opiskelijaruokaloissa. Enemmän keskityin juhlimiseen, joten ruoka olikin sivuosassa. Pysyin edelleen hoikkana eikä ruoka ollut mielessä ollenkaan.

Sitten kävi se tavallinen tarina, eli muutin yhteen poikaystävän kanssa, jolla oli suunnaton ruokahalu. En olisi tarvinnut yhtä paljon ruokaa, mutta kuin huomaamatta, söin liikaa. Aloin laittaa ruokaa, yksinkertaista kotiruokaa kunnon kermalla ja voilla. Usein haettiin muffinsseja ja siideriä ynnä muuta sohvannurkkatavaraa. Vielä useammin käytiin pitkän kaavan mukaan syömässä. Aloin tietenkin lihoa ja suhde ruokaan monimutkaistui.

Samoihin aikoihin kiinnostuin syömishäiriöistä. Asia oli toki mediassakin paljon esillä tuolloin 2000-luvun alkupuolella. Olin hyvin tyytyväinen, että sain ruuasta kuitenkin vielä sen nautinnon, jonka siitä voi saada - senhän syömishäiriöinen on menettänyt. Samalla selittelin itselleni, että lihominen on pienempi paha kuin syömishäiriö. Ja sitä mieltä olen toki edelleen, mutta ei se vielä anna hyvä syytä lihoa.

Mun lihomiseen ei ole koskaan vaikuttanut liikunta laisinkaan, vaan vain ja ainoastaan syöminen. Lihon ja laihdun nopesti, mutta liikkumisella ei ole sen kanssa tekemistä. Olen painavimmillanikin liikkunut useita kertoja viikossa ja kunto on ollut ok.

Lihottavan parisuhteen jälkeen olen tosissani pohtinyt syömisen olemusta. Söin jonkun aikaa hyvin vähän vain syömisen vuoksi, en ollenkaan huvittelumielessä. Sitten palasin takaisin ravintotieteen (=mukatieteen) pariin, ja aloin seurata aihetta lehdistä ja lueskelin muutaman kirjan.

Vuosien harrastamisen tuloksena en ole saanut muodostettua kantaani siitä, mikä olisi järkevintä. Tällä hetkellä olen siinä uskossa, että parasta on klassinen toteamus "kohtuus kaikessa". Kohtuudella herkkuja, ravintoaineita ja nipottamista. Nipottaminen ei kuulu juhlaan ja juhla ei kuulu arkeen.

Kuitenkin tästä on vielä pitkä matka siihen, miten voisi parhaiten välttää länsimaisen elämäntavan pahimmat terveysongelmat ja silti pitää syömisen iloisena asiana.

2. lokakuuta 2012

Aina mielessä

Ainahan se on mielessä. Ruoka meinaan. Koko aikuisikäni olen pohtinut ruuan merkitystä ja Pollanini lukenut. En silti ole löytänyt tyydyttävää ratkaisua siihen, minkälainen ruokavalio säilyttäisi sekä terveyden että mielenterveyden. Jos soppaan lisätään vielä haaveet taloudellisesta ja ekologisesti kestävästä ruuanlaitosta, ollaan liian korkean tason yhtälön edessä. Uuh.

Haluaisin sanoa, että meillä syödään kasvispainotteisesti ja terveellisesti, mutta nipottamatta. Käytännössä tämä on jopa melkein totta, tosin ilman terveellisyys-osastoa. Vaikka ruuan terveysvaikutukset ovat yksi kiistellyimmistä tutkimusaiheista ja niiden pohtiminenkin aiheuttaa vatsahaavan, on selvää, että ruokavaliossamme on korjattavaa.

Kun ruokaa laitetaan, se on tavallista kotiruokaa. En usko dieetteihin enkä superfoodeihin, vaan siihen, että voi olla monenlaisia ruokavalioita, joilla ihminen säilyy hengissä eikä kärsi puutostiloista tai elintasosairauksista. Joten laitamme siis... melkein aina lohta ja jotakin salaattia sekä ihan liikaa perunaa tai pastaa. Myös rasvaa syömme ylenmäärin, koska smetana on hyvää ja kevyttuotteet pelottavia. Ja kun emme laita ruokaa, syömme pastaa. Aina. Mahtavaa.

Emme syö lihaa, paitsi joskus jotain riistaa, jota kyllä olisi saatavilla, mutta ei vaan saada aikaseksi hakea. Mies syö vähän kanaa, itse en. En vaan voi. Ehkä se tekee musta pullamössöpaskan, tämän ajan tuotteen, joka on kyllästetty uutiskuvilla tehotuotantotiloilta, mutta siellä ne on, palaneet ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoille. Sitäkin enemmän inhottaa ajatus antibiooteilla kyllästetyistä eläimistä. Sen sijaan en näe mitään väärää siitä, että jos eläintä syödään, niin syödään sitten ne "huonommatkin" osat, koska jauhettu siannahka lienee samaan tapaan kasvatettu kuin ribsitkin.

Tiedän, tässä on kaksinaismoralismia moneen suuntaan. Vaiennan sisäisen äänen toteamalla, että parempi miettiä ruuantuotannon (ynnä muiden asioiden) vaikutuksia edes vähän kuin olla miettimättä laisinkaan. En aja city-maasturilla, mutta käytän nahkakenkiä. Kulutan sumeilematta ja olen huono kierrättäjä. Huoh.

Tätä sinänsä hyvänkuuloista kala-kasvis -ruokavaliota kaunistaa hallitsematon karkinsyönti ja erinäisten herkkujen puputtaminen ilman erityistä hillintää. Emme välttämättä mässytä joka päivä - tai sitten mässytämme. Tätä on käsittääkseni aika monen muunkin ns. kasvissyöjän arki. Herkuissa on harvoin lihaa.

Kyllä meillä jokunen kilo on ylipainoa, molemmilla ehkä alle 10. Sekin on mielessä jatkuvasti. Veriarvot ovat tiettävästi toistaiseksi hyvät. Siis hemoglobiini, kolesteroli ja sokerit.

Mutta vielä enemmän asia kiinnostaa nyt, kun jälkikasvu alkaa pian syödä samaa ruokaa kanssamme. Asiantilaan on tultava muutos - mutta mikä ja mihin suuntaan?