24. tammikuuta 2013

Haastetta pukkaa

Mikäli usvainen aivotoimintani oikein ymmärsi, haastoi Hippiäinen vastaamaan seuraaviin kysymyksiin, kiitos! Juuri nyt en pysty tuottamaan mitään järjellisiä vastakysymyksiä (en olisi ikinä kuvitellut syyttäväni työstressiä, mutta nyt on pakko), mutta lupaan palata niihin myöhemmin.

1. Uskotko enkeleihin?
En usko. Koko konsepti on jollain tapaa vieras.

2. Entä kohtaloon tai johonkin muuhun johdatukseen?
Hmm. Vaikka olen ns. tiedeuskovainen ja mut on aivopesty uskomaan vain todisteisiin, on kummaa huomata, miten monet asiat tuntuvat loksahtavan kohdilleen ja esim. tietyt ihmiskohtalot kietoutuvat yhteen vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Toisaalta uskon siihen, ettei maailma voi rajoittua asioihin, jotka ovat ihmisen aisteilla havaittavissa (no okei, tähän on ihan tieteellisiä selityksiäkin, kuten vaikkapa valon taajuudet :)

3. Lempikirjasi?
Oih, niitä on monta. En sano tähän mitään, koska yrittäisin varmaan kuulostaa älykkäämmältä kuin olen.

4. Mikä on äitiydessä raskainta?

Todella hyvä kysymys. Se ei ole vastuu, eikä puurtaminenkaan. Ei edes oman ajan puute. Ehkä joudun toteamaan tähän tylsästi, että unen puute on todella ottanut koville. Siihen ei voi mukautua.

5. Lempibändisi?

Ehkä Stella?

6. Mikä on parasta itsessäsi?

Omasta (ja äidin) mielestä olen empaattinen, koska elämä on osoittanut, ettei sitä voi juurikaan ohjata.

7. Mistä haaveilet?
Se Oma Juttu on vielä löytämättä. Jotain uraan liittyvää se varmaan on. Tai uran vastakohta.

8. Minkä tyylisiä juttuja lukisit mieluiten tästä blogista? (Eli kuinka voisin parantaa tarjontaa?)

Luen mielelläni arjesta, ilman kaunistelua, mutta myös ilman turhaa sarkasmia. Ei tarvitse parantaa :)

9. Mitä muuttaisit menneisyydestäsi?
Yhden (viimeisen) kännäysreissun muutaman vuoden takaa jättäisin väliin. Tai ne tiukat siinä loppumetreillä. Uskottavuutta ei voi koskaan saada takaisin...

10. Mikä on paheesi?
Alkoholi.

11. Paljasta jotain odottamatonta itsestäsi.

Olen välillä suunnattoman epävarma. Töissä ahdistaa, että pidetään pikkutyttönä ja tuttujen kesken ahdistaa, että pidetän junttina. Kyllä sillä on todella, todella paljon merkitystä, mitä muut ajattelevat, vaikka mitä muuta väittäisin. Tämä nyt tuskin oli odottamatonta, mutta vaikea myöntää.

Ja toinen juttu vielä: pidän blogia mieheltä salaa :)

19. tammikuuta 2013

Iltapäivän kurninta

Arki-iltapäivien tyrmäävä nälkä (ja sen kaverina kulkeva väsymys) on mulle mysteeri. Se on sitä siksi, ettei se tunnu liittyvän unen määrään, ruuan laatuun, annoskokoihin tai syömisajankohtiinkaan. Se liittyy vain ja ainoastaan töihin.

Kun olen töissä, alkaa siinä kahden pintaan nälättää ja samalla toki myös väsyttää. Nälkä on kuitenkin paljon suurempi tunne kuin väsymys. Nälkä tulee, olin sitten syönyt tai en. Nälkä tulee riippumatta siitä, monelta tulin töihin, söinkö aamupalaksi leipää vai kananmunaa, tai lounaaksi tyrmäyspastaa vai hiilarittoman salaatin. Kahvinjuonnillakaan ei tunnu olevan vaikutusta.

Tätä ei ollut kotona ollessa. Saatoin valvoa yötä päivää tai elellä suht normaalisti. Heräsin aina aamulla aikaisin ja söin lounasta vaihteleviin aikoihin. Tai joskus jäi lounas syömättäkin. Silti en muista kokeneeni tätä nälkää kertaakaan. Tissuttelin kylläkin litrakaupalla vissyä.

Alan tulla siihen tulokseen, että iltapäivänälkä on jotain muuta kuin nälkää. Se on ehkä tylsistymistä. Iltapäivällä työpäivää on vielä paljon jäljellä, vaikka paljon on takanakin, vähän niin kuin tammikuusta on pitkä matka kesään.

Miten sitten aikaisemmin päihitin tämän? Hmm. Taisin aika usein syödä jotain. Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla, josko nälkä häviäisi itsestään. No ei hävinnyt.

Ostin viikon mittaan pähkinöitä, proteiinipatukoita, mynthoneita ja keksejä. Jotain siis, mikä säilyy hyvin, mutta nostaa verensokeria. Lopputuloksena olin tunnin päästä hillittömässä ällötokkurassa ja koko viikoksi tarkoitetut breakfast-keksit (eli keksit ilman sen kummempaa ravintoa) oli syöty kokonaan. Naamasta näkee, että myös pähkinöitä on syöty. Yhtenä päivänä koitin järsiä proteiinipatukoita, mutta ne on maku-koostumusyhdistelmiltään vaan niin kamalia, että ei siitä tullut mitään. Pystyn kyllä syömään niitä akuuttiin nälkään treeneihin kipaistessani, mutta fyysisestä nälästä ei taidakaan iltapäivisin olla kyse.

Yhtenä päivän taittelin sitten real-leivän pieneen eväsboksiin ja vetäisin sen ennakoivasti yhden pintaan. Nälkä pysyi poissa, tai ei ainakaan millään tasolla käynyt mielessä. Nyt olen siis yhtä hämmentynyt kuin ennenkin: nälkä häviää pahaa leipää ennakoivasti syömällä, mutta jos nälkä pääsee yllättämään, ei siihen auta mikään yksittäinen suupala, eikä kurkusta mene alas kuin jokin hyvänmakuiseksi luokiteltava höttö. Nälkä on tunne ja mä olen aina ollut tunteitani askeleen jäljessä.