18. joulukuuta 2012

Ei enää niin sekaisin

On yllättävää, miten paljon kirjoittaminen jäsentää ajatuksia. Toki olen törmännyt tähän muissa yhteyksissä, mutta safkaan liittyen se oli todellinen ylläri.

Blogi ei ole kuin pari kuukautta vanha, mun ruoka-ahdistus sen sijaan alkoi jo varmaan kymmenen vuotta sitten. Kuitenkin blogin olemassaolon aikana on ahdistus vähentynyt huomattavasti. Ehkä kirjoittaminen jo itsessään pistää asioita lokeroihin, mutta sen lisäksi myös tiedonhaku lisääntyy jotenkin huomaamatta.

Oon löytänyt oman totuuteni, joka on yhtä oikea kuin kaikkien muidenkin totuudet. Olen taipuvainen uskomaan tieteellisiin tutkimuksiin ja siksi ravitsemus on varmaankin ollut niin vaikee asia, koska tutkimustulokset ovat läpikotaisin ristiriitaisia. Tästä syystä mun ravitsemuskäsitys pohjautuu vain löyhästi joskus lukemiini artikkeleihin ja kirjoihin, mutta sitäkin enemmän intuitioon. Siksi en ala sitä kellekään suosittelemaan, vain itelleni. Mieskin saa syödä niin kuin tykkää.

Intuitio sanoo, että syö enemmän kasviksia kuin karkkia. Kun on kiire, syö pakastepitsa. Muuta suuntaa, jos tulee ongelmia. Tarkkaile tilannetta silloin tällöin. Tee hyvää ruokaa, nauti ruuasta ja ruuanlaitosta. Näin.

Oon varmaankin ennen kaikkea saanut karistettua pelon, jonka ovat aikaansaaneet erilaiset tutkimukset ja "tutkimukset". Elintarvikeala kun taitaa olla yksi pahimmista muka-tutkimusten tuottajista, joiden tarkoitus on, no, täysin itsestään selvästi, myydä.

Yksi suurimmista hämmennyksenaiheista liittyy kuitenkin siihen, että oon entistä enemmän samaa mieltä jääränä pitämäni mieheni kanssa. Hän syö nälkäänsä, mutta ei erityisesti muuten. Hän syö, mitä tarjotaan, ja jos voi valita, ottaa kasvista ja kalaa. Lihaa hän ei syö, paitsi riistaa, mm. koska ei halua antibiootteja ja vastustaa tehotuotantoa, ja luomua ja reilua kauppaa ei osta, koska ei halua haaskata rahojaan humpuukiin (hän on tutustunut toimintaan tuottajanäkökulmasta, siitä ko. mielipide). Hän ei stressaa, ei liho, ei sairastele. Hän on ruuan suhteen huoleton. Olemme edelleen eri linjoilla muutamissa yksityiskohdissa, mutta uskoisin, että jatkossa yhteistä linjaa on enemmän kuin ennen.

Mukavaa. Kaikella on tarkoituksensa, niin kuin nyt tällä blogillakin. Lapsi tulee kasvamaan lohella ja pastalla, ja ajoittain mäkkärimätöllä sekä kasvispihveillä.

Lätisen ravitsemushavainnoista varmaan jatkossakin, mutta huomattavasti kevyemmällä fiiliksellä :)

12. joulukuuta 2012

Päivän piristys

Tämä lause piristi päivän:

Haluaisin huomauttaa, että maailmassa on, tai ainakin pitäisi olla, muitakin arvoja kuin oman ravintosaannin hiominen oletettuun täydellisyyteen.

Lainaus on Johanna Jaakkolan kommentista Joonas Konstigin blogitekstiin Kannattaako sinun noudattaa ravintosuosituksia?

En ole muodostanut mitään kantaa itse blogitekstiin, vaikka alitajuisesti ehkä samoilla linjoilla olenkin. Sen sijaan tuo kommentti tiivisti kivasti kaiken sen, mitä olen pyöritellyt mielessäni syömisen problematiikkaan liittyen. Ruuan ja syömisen pohtimiseen ja analysointiin käytetään aivan liian paljon aikaa. Myös virkkeessä mainittu "oletettu täydellisyys" on kuvaava sanapari, kun puhutaan ruokavaliopohdinnoista. Kyseessä on kuitenkin hyvin, hyvin triviaali asia, päivittäistoiminto, jonka jokainen tekee omalla tavallaan seurauksista vastaten. Toki tajuan olevani itse osa ongelmaa, kun käytän jatkuvasti aikaa tämän sekundäärisen asian spekuloimiseen.

Syöminen oli ennen vain syömistä, nykyään kaikkea muuta. Vähän niin kuin äitiys oli ennen vain lapsista huolehtimista, mutta nykyään se on (kärjistäen) monimutkaisten eettisten valintojen ketju, jossa kuppikuntavalinta tehdään aikaisessa vaiheessa, eikä polulta ole lupa poiketa. Anu Silfverbergiä lainaten, ennen käytettiin vaippoja, nykyään vaippaillaan. Ruokaa ei kai voi enää syödä, vaan pitää valita, miten syö.

5. joulukuuta 2012

Mitä se kohtuus sitten on?

Viime päivinä olen ihmetellyt, mitä kohtuudella syöminen käytännössä tarkoittaa. Kuten moni muukin, haluaisin varmistaa, että syön niin terveellisesti kuin mahdollista, tai että en ainakaan tuhoa terveyttäni vahingossa. Ja tämähän on toki vain toivetila, eikä varsinaisesti realisoidu tekojen tasolla.

Tarkemmin ajateltuna kai mieltä vaivaava kysymys on, että pitääkö terveenä pysyäkseen olla tarkka, vai riittääkö suurella pensselillä sutiminen?

Hihatuntuma sanoo, että suurin osa ihmisistä ei noudata suositusten mukaisia ruokavalioita. Mutta mitä sitten? Vaikuttaako se oikeesti johonkin? On selvää, että ylilyönnit ovat ylilyöntejä, ja television ansioista, tai kokemuksesta tiedämme, että pitsadieetti tai syömättömyys vie terveyden. Mutta mikä on tilanne ihmisellä, joka elää ns. tavallisesti? Syö leipää aamupalaksi, lounalla vetäsee työpaikan raasteet ja spagettia, iltapäivällä kahvia ja pullaa, illalla perheen kanssa taas pari voileipää ja viikonloppusin vähän herkkuja. Jos ihminen elää näin, onko sillä vaikutuksia terveyteen?

Tässä kohtaa käytän tapaustutkimuskohteena itseäni, koska muuta materiaalia en jaksa kaivaa. Noin viisi vuotta sitten pystyin elelemään vain itseäni ajatellen. Pidin aika tarkkaan huolta siitä, että sain riittävän määrän (ja vähän päälle) erilaisia kasviksia joka päivä. Söin pähkinöitä, siemeniä, proteiinia, öljyjä ja vetelin vielä varmuuden varuiksi purkista kalkkia ja vitamiineja. Välillä elin hyvin askeettisesti (=ruoka-aineympyrää mukaillen, ilman lisukkeita), välillä vetelin "ravintoainedieettini" lisäksi myös herkkuja. Tätä jatkui noin 2,5 vuotta, ja samalla liikuin, nukuin ja tein töitä ihan normaalisti.

Sittemmin olen syönyt elääkseni, ja viime aikoina huvikseni. Lopputulos on, että en huomaa mitään eroa. Hiukset, iho, ynnä muut helpot indikaattorit on pysyneet koko ajan samanalaisina. Olen edelleen terve ja perusarvot ovat hyvät. Muita vaikutuksia on paha mennä arvioimaan, koska esim. väsymystä nyt on esiintynyt muista syistä. Jos syön enemmän, lihon, jos syön vähemmän, laihdun. Allergiaoireeni ovat kylläkin mystisesti vähentyneet viimeisen parin vuoden aikana.

Alan uskoa erään (geenibiologi)tuttavani kertomukseen tutkimusmatkailijoista Etelämanteereella: tutkimusryhmä söi muutaman kuukauden arktisella reissullaan lähes ainoastaan voita, koska sitä oli helppo kuljettaa ja energiansaanti oli taattua. Kolmen kuukauden kuluttua mitattiin (en tiedä mitä tai miten) terveydentilaa ja kaikki todettiin hyvinvoiviksi, eikä yksikään kärsinyt puutostiloista.

Juju on siinä, että monet ihmisen ravintoainevarastot eivät suinkaan tarvitse päivittäistä täydennystä, tai edes viikottaista. Riittää, että silloin tällöin saa kaikkea tarvitsemaansa.

Uskoisko tähän?