29. marraskuuta 2012

Luomu: yes or no?

Meillä ei juurikaan syödä luomuruokaa, ellei sitä ole vahingossa eksynyt jääkaappiin. Tämä ei ole oma valintani, vaan olen suhtautunut aiheeseen välinpitämättömästi, joten tomaattien kilohinta on tehnyt ostopäätökset puolestamme. Ja ehkä sitäkin enemmän mies, joka työnsä puolesta on sitä mieltä, että mm. luomu ja reilu kauppa ovat loistavia brändejä vailla sisältöä.

Olen hyvin tietoinen torjunta-ainejäämistä, mutta en ole vielä saanut vastausta siihen, millä tavalla luomuruoka olisi parempaa kuin muu ruoka. Näkyykö se terveydentilassa pitkällä aikavälillä, että saa vähemmän myrkkyjä? Kuinka paljon vähemmän? Miten se näkyy? Onko luomuruoka paremman makuista? Lapsi kyllä popsii luomumössöjä ihan mielellään, niitä tulee ostettua muiden mössöjen ohessa.

Lähiruuan päälle ymmärrän kyllä ja koska lähiruoka on usein myös luomua, tulee sitä jonkun verran kuitenkin kulutettua, vaikka luomu ei monestikaan ole kovin ekologista. Mutta tämän asian suhteen en ole vielä täysin muodostanut kantaani.

Luomuruokaan ja muihin elämäntapavalintoihin liittyy henkilökohtanen dilemma: "onko sillä nyt sitten vaikutusta"? Vaikutus se on omatunnon rauhoittuminenkin, mutta esim. luomuruuan kohdalla omatunto soimaa joka tapauksessa. Niinpä sillä pitäisi olla muita vaikutuksia, eikä edes välttämättä mulle, joku hienostuneempikin vaikutus riittää. Keisarin uusia luomuvaatteita en kuitenkaan suostu ostamaan.

Luomuruuan osalta otan mielelläni faktaa - ja miksei fiiliksiäkin - vastaan!

25. marraskuuta 2012

Lapseni, kasvissyöjä?

Tuleeko lapsestani kasvissyöjä? En tiedä. Entä tuleeko hänestä homo, uskovainen tai kepun kannattaja, en tiedä sitäkään. Aika näyttää. Mutta on toki selvää, että ohjailemme häntä tietoisesti ja vielä enemmän asennetasolla johonkin suuntaan.

Mua huvittaa kasvisruokakeskusteluun liittyvä lokeroituminen, koska kaikkein vähiten tunnen olevani pesco-ovo-lacto-vege. Oikeastaan mua ottaa päähän, että mulle tai muille edes täytyy olla joku määritelmä. Mä en syö lihaa, ja lihalla tarkoitan jotain jalkaisin tai lentäen liikkuvaa eläintä. Ns. sekasyöjillä voi olla huomattavasti moninaisempi nounou-lista, mutta he syövät silti "kaikkea", vaikka simpukat, sienet, etanat, feta, oliivit ja puolukka ei maistukaan. No, ei tää nyt multa kuitenkaan yöunia vie.

Stressaavinta tässä lokeroimisessa on kuitenkin se, että monet tekevät sen lasten kuullen. "Etkö sä syö lihaa? Mikset syö? Mikäs viherpiipertäjä sä oot, eikstoi oo vähän kaksinaismoralismia kuitenkin kun teillä on auto?". Ouukei. Ei siinä mitään, että omia ajatuksia tuodaan esiin, mutta lasten kuullen pidän tota vähän kyseenalaisena asennekasvatuksena. Enkö mä olis vaan kaikessa hiljaisuudessa voinut syödä sitä gratiinia, salaattia, muussia, juustopöytää ja kuhaa?

Mutta mihin lokeroon työnnän sitten lapseni? Tunnen läheisesti ihmisiä, joiden mielestä on sairasta, että lapsi syö lihaa. Tunnen myös ihmisiä, joiden mielestä on sairasta, että lapsi ei syö (saa) lihaa. Olemme valinneet helpon tien, eli sen kultaisen keskitien, ainakin omasta mielestä. Meillä ei ole kasvisruokaa, vaan meillä on ruokaa. Sitä syödään, mitä on tarjolla. Niin kuin syödään mummolassa ja kenties pian tarhassakin. Kaikissa paikoissa on vähän eri tavalla tehdyt ruuat, kotona siitä puuttuu se punainen ja valkoinen liha, mutta sitäpä ei lapsi tiedä. En minä ainakaan huomannut, että meillä ei juurikaan syöty lihaa lapsena. Osasin kyllä himoita mummon tekemiä jauhelihapihvejä, koska voissa paistuvan sipulin tuoksu oli niin huumaava, mutta en koskaan ajatellut, että olispa meillä kotona tollasia pihvejä. Kotona sai spessupäivinä pitsaa, täytettyjä lettuja ja muuta hyvää, mitä ei saanut muualta. Ja sitten hillittömästi käsittelemättömiä kasviksia, kuten lanttua ja porkkanaa. Lanttu oli kai muotia 80-luvulla.

Ruoka on mulle siinä mielessä pyhä asia, että se tuo ainakin mulle murheen lisäksi huomattavan paljon iloa. Ruokaanhan liittyy myös tekemisen ilo, jonka itse ole löytänyt vasta aikuisiällä, mutta toivoisin tartuttavani lapseen jo aiemmin. Tätä iloa ja loputtomien makumaailmojen kirjoa en halua lapseltani riistää. Lihaa syödään joka puolella maailmaa ja lopulta on kyse valinnasta, etenkin länsimaissa. Lapsi saa valita itse.

Vielä tässä vaiheessa kuvittelen, että tarjoamalla riittävästi monia eri makuja, syntyy lapselle luontainen kiinnostus kokeilla uusia juttuja. Jos jotain en voi sietää, on ihmiset, jotka eivät syö "mitään". Kinkkupiirakka olis ihan ok, mutta kun siinä on tomaattia tai paprikaa. Ja oikeestaan ainoa, mikä kelpaa, on pakastekarjikset tai sipsit. Varmaan näillä ihmisillä on erilainen makuaisti kuin muilla. Mutta jos jotenkin voin varjella lastani ko. kohtalolta, teen sen.

En ole huolissani siitä, etten tarjoa lapselle lihaa. Tai itse asiassa tarjoan tällä hetkellä purkkimössömuodossa. On aika suuri määrä muitakin ruokia, joita meillä ei tarjota, sillä eiköhän jokaisen kotikokin repertuaari koostu muutamista itselle tutuista sapuskoista. Ja hyvä niin. Makumatkalle mennäkseen ei täällä pääkaupukiseudulla kovin kauas tarvitse mennä.

22. marraskuuta 2012

Kasviseinekset

Vaikka ruuanlaitosta on tullut jo säännöllisempää, mennään kotioloissa leipäbuffan lisäksi aika usein eineksillä. Olenkin tässä viime aikoina koittanut tavata erinäisten tuotteiden tuoteselosteita, koska en osaa päättää, mitä mieltä olen tämänhetkisestä lihattomasta valmisruokatarjonnasta tai puolivalmisteista. Ja nyt en siis tarkoita lihattomia versioita spydäristä, lasagnesta tai kiusauksista, vaan ilahduttavan suuresta määrästä erilaisia vegetuotteita, joita saa ihan k-kaupan pakastekaapista (osan jopa jääkaapista).

Olen maistellut mm. Nutanan meksikolaisia luomupapupihvejä (itse tekemällä niitä ei synny, kokeiltu on) ja Finduksen thaihenkisiä kikhernepihvejä. Tykkään niistä aika paljonkin ja se kai onkin saanut hälytyskellot kilkattamaan. Tuoteselosteiden lähempi tarkastelu osoittaa ainakin näiden pihvien sisältävän vain aineksia, jotka ovat ainakin jollain tapaa tuttuja. Hmm, onko näiden syöminen sitten pahasta? Syntiseen osastoon en tälläisiä ruokia laske, vaan sinne kuuluvat enemminkin überrasvaiset mättöeinekset, kuten pakastepelmenit ja pinaattipitsa (joita kuluu ihan liikaa).

Olen myös innostunut quornista. Kun soija ei varsinaisesti ole mikään terveysruoka, innostuin quornista heti kun sitä alkoi saada Suomesta. Totta kai kasvatettu proteiini mietityttää, sillä sitähän se on, vaikka sitä mainostetaankin sienipohjaisena kasvisproteiinivalmisteena (ja onhan se toki sitäkin, mutta ihan metsäsienistä ei nyt puhuta). Quorn vaikuttaisi olevan ihan toimivaa ja ravintoarvoiltaan erinomaista, jos mitataan rasva-proteiini-hiilari -kolminaisuudella. Quornia löytyy pakasteena eri muodoissa, joten siitä saa tehtyä niin fileitä kuin spagettiakin. Toimii. Mutta mietityttää silti varmaan vielä pitkään.

Näitä pakastemössöjä suurkuluttaessani olen pohdiskellut, että onko niiden ravintosisältö sitten muka jotenkin olennaisesti huonompi kuin tuoreen ruuan (jota tietenkin ihannetapauksessa saisi joka päivä). Kun ennen muinoinkin on ruokaa hillottu, kuivattu ja säilötty maakuoppiin ja ties minne, ja sitten elelty niillä koko talvi, niin onko pakasteruokien syöminen jotenkin olennaisesti huonompi homma? Ja ehkä olennaisempi kysymys on, että oliko ennen vanhaan ravintotasapaino kohdillaan, vai kärsittiinkö sittenkin puutostaudeista, ainakin välillä? Tätä voisi jatkaa loputtomiin, pienen lapsen äitinä tuli heti mieleen esimerkiksi se, että saatinko ennen d-vitamiinia tarpeeksi. Joka tapauksessa uskon, että entisvanhan syömistottumuksista voisi varmaan monessa kohtaa ottaa mallia.*

Yksi vahva miinuspuoli kasvisjaloisteissa ainakin on: hinta. Yli 4 euroa neljästä pienestä pihvistä tekee kotilounaasta ravintolalounaan hintaisen, koska jotain ne pihvit vaativat seurakseenkin. Ja lisäksi joutuu vielä itse valmistelu- ja tiskauspuuhiinkin.


* Muuten olen sillä kannalla, että nostalgia värittää käsityksiämme menneistä ajoista melkoisesti, ja usein perinteet ja kulttuuri ovat taantumuksen parhaita kavereita.

18. marraskuuta 2012

Ruoka, toverini

Päätin heti kärkeen, että tässä blogissa en jaarittele laihduttamisesta tai lihomisesta, painonhallinta kun on niin totaalisen banaali aihe. Vaan minkäs teet, kun syöminen aiheuttaa henkisen puolen lisäksi ihan fyyisisiä vaikutuksia, eikä lempivaatteista mikään mene päälle.

No se laihduttaminen sitten. Se on tylsää puuhaa, mutta suoritettavissa. Laihduttaminen on bisnestä ja koulukuntajako on selkeä. Siihen en jaksa mennä laisinkaan. Jokainen varmaan huomaa, mikä omaan kroppaan toimii.

Mutta mikä sen sitten estää? Ei huvita. Pitäisi olla suurempi motivaatio mahtua vanhoihin farkkuihin kuin jatkaa syömistä ja ostaa uudet farkut. Oikeestaan ne vanhat farkut on aika rumatkin jo... mutta suurin syy on kuitenkin totaalitylsistyminen kotona. Käyn kyllä liikkumassa 2-3 kertaa viikossa, mutta syömisiin en saa kajottua. Sillä ruoka on kotiäidin kaveri. En mä nyt sille sentään juttele, mutta rytmitän päivää sen mukaan, kun en röökiäkään vedä. Päivällä odottaa joku kiva peruslounas, ja illalla sitten epämääräinen kasa herkkuja, vähän fiiliksestä ja kaapin sisällöstä riippuen.

Olen kyllä koittanut elää sekä supernihkeillen että "löysät pois" -meiningillä. Jos mahdollista, elämästä tuli entistä tylsempää, mutta sen nyt jotenkin olisi kestänyt. Sen sijaan ruuasta, eli kaverista, luopuminen oli liikaa. En ole keksinyt korvaavaa ilonaihetta eikä ole huvittanutkaan keksiä.

Olen täynnä suolaa ja rasvaa, ja janoan lisää. Hulautan useamman kerran viikossa siiderin alas kurkusta ja jos voisin, niitä menisi varmaan useampi kerralla. Tenavan unenlahjojen ansiosta yö on yhtä rallia, jota en viitsi kännissä ajella, joten toistaiseksi alkoholismini kehittyy hitaammin kuin vyötärölinjani.

Kyllä, tämä on säälittävää. Painonhallinta on ainoa toiminnallinen asia, jota en hallitse laisinkaan.

15. marraskuuta 2012

Tunnustuksia

Hämmentävää, sain tunnustuksen. Kiitos Liina!

Hämmentävän tästä tekee se, että tämän blogin tarkoitus oli niinkin juhlallinen kuin toimia huvittelualustana sekaville ajatuksille, lukijoita en osannut edes odottaa. En yleensä tee mitään, mistä saa tunnustusta, koska olen ennemmin se puskista huutelija kuin aikaansaaja, joten tämä on historiallista.

Kaikki tunnustuksen ansaitsevat blogit näyttävät sellaisen jo saaneen, joten hyppään suoraan tehtävänantoon, jossa käsketään kertomaan kahdeksan satunnaista asiaa minusta. Here we go:

  1. Kielet on mieleen. Verbaaliakrobatialla saa mun polvet tutisemaan, mutta sen täytyy olla aitoa, ei päälle liimattua. Omaa laiskuuttani käytän kuitenkin puhuessani erittäin suppeaa sanavarastoa, jossa the V word toistuu jatkuvasti. Samasta syystä kirjoitan hutiloiden.
  2. Mä en saa tehtyä mitään ilman motiivia. Motiiviksi toki kelpaa jollekin tuotettu ilo, mutta ilman motiivia en nouse sohvalta. Se rajottaa elämää aika paljon.
  3. Pidän pikkusen liikaa alkoholista. Voi kun voisin sanoa, että hyvistä viineistä, mutta ei, kaikentasoista skumppaa ja viiniä kuluu, siideriä myös. Hätätapauksessa toki muutakin. "Lasillinen" on mun kaveri siinä missä ruokakin.
  4. Olen pistänyt firman asiat kuntoon pikkujoulukeiton rohkaisemana. Olen ihme kyllä edelleen samassa firmassa töissä.
  5. Olen todella, todella aamu-uninen, ja pää herää vasta noin 2 tuntia ruumiin jälkeen. Ja sekin edellyttää kahvia, paljon.
  6. Mua ahdistaa tietyille alueille tyypillinen suomalainen yhteydenpito suvun kesken: ei pidetä yhteyttä eikä ole mitään juteltavaa, ja kuitenkin jos suu avataan, ei koskaan puhuta oikeista asioista.
  7. Olen kai melkosen kaksmielinen, ja kärsin siitä etenkin nuorempana olettamalla, että muutkin ovat. No eivät kaikki ole.
  8. Pidän kovasti leikkokukista.

Tähän loppuun on pakko tunnustaa, että omaa identiteettiä joutuu tässä yhteydessä vähän pohtimaan (koska mitään jänskiä sattumuksia ei tullut mieleen, jouduin funtsimaan itseäni). En ole koskaan muodostanut identiteettiäni esim. työn, koulutuksen tai äitiyden kautta, mutta miten se sitten muotoutuu, en osaa suoraan sanoa. Demografiset detaljit tuskin vielä määrittelevät, kuka olen, eikä musta ole mitään erityistä kerrottavaa, olen se tavallinen tarina. Mutta en valita, on helppoa ja mukavaakin olla tavis.

8. marraskuuta 2012

Rasvanhimo

Se vaan iskee välillä, tekee mieli rasvaa. Ja rasvaa vain tietyssä muodossa. Kaikilla on varmaan omat himoruokansa, joten sinänsä en pidä tätä mitenkään omituisena. En vaan ole onnistunut selvittämään, mistä rasvanhimo johtuu, vai johtuuko mistään.

Se ei ole riippuvainen nälästä tai hormonitoiminnasta, sen verran olen hommaa seuraillut. Eikä myöskään stressistä tai väsymyksestä. Se voi iskeä hyvällä tai pahalla tuulella. Ehkä sillä on jotain tekemistä, taas kerran, ruokavalion kanssa.

Rasvanhimon iskiessä syön mieluiten juustoa, mahdollisesti keksi voi olla siinä näön vuoksi kyljessä. Syön mitä tahansa, mitä ranskankerman kanssa kehtaa, olen jopa dippaillut vauvan riisikakkuja paremman puutteessa. Mutta aina siis niin päin, että rasva on pääosassa, ei kastikkeena.

Sen sijaan en koskaan syö perinteisiä rasvapommeja, kuten sipsejä tai viinereitä. Ehkäpä tämä on enemmänkin himosuhden hapanmaitotuotteisiin ja juustoihin. En ole koskaan syönyt edes puolikasta litraa jätskiä kerralla, mutta juu, homejuusto voi kadoa parempiin suihin, jos olen yksin. Ja yksinhän nimenomaan pitää olla, ei muuten tule ahmittua. Siihen on muitakin syitä kuin häveliäisyys: porukassa en vaan ennätä, kai suu sitten käy muuten sitä tahtia, ettei sinne ehdi lapata tavaraa.

Sitten voinkin käyttää ylijäämäenergiaani sen pohtimiseen, että onko tässä nyt kuitenkin kyse jonkinlaisesta salasyömis-ahmimissyndroomasta, tai sen esiasteesta, vai ihan vaan paheesta? Ja tietenkin olennaisempi kysymys on, että miten parikymmentä juustoa saa pois vyötäröltä?

2. marraskuuta 2012

Totaalikieltäytyminen

Lähtökohtaisesti en usko mihinkään dieetteihin tai varsinkaan tiettyjen ruoka-aineiden välttelyyn. En tosin usko elämäntapamuutokseenkaan, koska se ei omalla kohdallani ole koskaan onnistunut :)

Tuntuu kuitenkin siltä, että monimutkaista asiaa koitetaan lähestyä liian simppelillä keinolla, jos hyvinvoinnin nimissä jätetään jokin ravintoaine kokonaan pois. Totta kai tämä on juuri se, mitä täytyy tehdä allergioiden kohdalla. Ja tässä taas tätä kaksinaismoralismia, itse en syö lihaa, joten sen vuoksi joudun niputtamaan eettiset valinnat samaan settiin allergioiden kanssa. Mutta noin muuten tuntuu hassulta, että totaalikieltäytyminen olisi ratkaisu mihinkään varsinaiseen ongelmaan.

Sen sijaan uskon enemmänkin määriin ja suhteellisiin osuuksiin. Uskon siihen, että sokeria on parempi syödä vähän kuin paljon, tai että on parempi mättää enemmän kasviksia kuin rasvaa. Ja kaikenkaikkiaan on parempi syödä vähemmän kuin puputtaa koko ajan. Jos balanssi on saavutettu (mahdollista vai urbaani legenda?) ei sillä ole mielestäni mitään terveysvaikutusta, että syö välillä jotain syntistä. Toisaalta, uskon, että monet ruuat ja ravintoaineet voi jättää kokonaan pois, ilman että siitä on (fyysistä) haittaa. Kuten nyt vaikka se sokeri. Maailmassa on varmaan aika monta ruokaa, joita en tule koskaan syömään, eikä terveyteni siitä kärsi.

Uskon, ettei totaalikieltäytymisellä tai vähäisellä käytöllä ole terveydellisiä eroja, kun puhutaan tavallisista ruoka-aineista ja terveistä ihmisistä. Jopa parjattua aspartaamia uskallan vetää ihan surutta, kun sitä tulee nautittua alle 10 kertaa vuodessa. Mutta kuten sanottua, tämä on uskoa, omien filttereideni kautta muodostettuja mielipiteitä.

No sitten kuitenkin... välillä mietin, että mahtaakohan vehnäjauho sopia kenellekään. Itseäni se turvottaa* ja poisjättämisen huomaa heti. Mutta toisaalta, en koskaan ole täysin nollalinjalla, voin jättää pastat ja pullat syömättä, mutta syön silti ruisleipää, jossa on herratieskuinpaljon vehnää. Mutta siis tämä on ravintoaine, jonka (jatkuvan) käytön lopettamista olen pohtinut, vaikken lopettamiseen muka uskokaan. Täytyy varmaan tehdä eksperimentaalista tutkimusta asian tiimoilta.


* Suolahan ei mua turvota, mutta kumma juttu, että kun sitä vähentää, kaventuu kasvot vuorokauden sisään puoleen entisestään :)