Haastetta pukkaa

Mikäli usvainen aivotoimintani oikein ymmärsi, haastoi Hippiäinen vastaamaan seuraaviin kysymyksiin, kiitos! Juuri nyt en pysty tuottamaan mitään järjellisiä vastakysymyksiä (en olisi ikinä kuvitellut syyttäväni työstressiä, mutta nyt on pakko), mutta lupaan palata niihin myöhemmin.

1. Uskotko enkeleihin?
En usko. Koko konsepti on jollain tapaa vieras.

2. Entä kohtaloon tai johonkin muuhun johdatukseen?
Hmm. Vaikka olen ns. tiedeuskovainen ja mut on aivopesty uskomaan vain todisteisiin, on kummaa huomata, miten monet asiat tuntuvat loksahtavan kohdilleen ja esim. tietyt ihmiskohtalot kietoutuvat yhteen vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Toisaalta uskon siihen, ettei maailma voi rajoittua asioihin, jotka ovat ihmisen aisteilla havaittavissa (no okei, tähän on ihan tieteellisiä selityksiäkin, kuten vaikkapa valon taajuudet :)

3. Lempikirjasi?
Oih, niitä on monta. En sano tähän mitään, koska yrittäisin varmaan kuulostaa älykkäämmältä kuin olen.

4. Mikä on äitiydessä raskainta?
Todella hyvä kysymys. Se ei ole vastuu, eikä puurtaminenkaan. Ei edes oman ajan puute. Ehkä joudun toteamaan tähän tylsästi, että unen puute on todella ottanut koville. Siihen ei voi mukautua.

5. Lempibändisi?
Ehkä Stella?

6. Mikä on parasta itsessäsi?
Omasta (ja äidin) mielestä olen empaattinen, koska elämä on osoittanut, ettei sitä voi juurikaan ohjata.

7. Mistä haaveilet?
Se Oma Juttu on vielä löytämättä. Jotain uraan liittyvää se varmaan on. Tai uran vastakohta.

8. Minkä tyylisiä juttuja lukisit mieluiten tästä blogista? (Eli kuinka voisin parantaa tarjontaa?)
Luen mielelläni arjesta, ilman kaunistelua, mutta myös ilman turhaa sarkasmia. Ei tarvitse parantaa :)

9. Mitä muuttaisit menneisyydestäsi?
Yhden (viimeisen) kännäysreissun muutaman vuoden takaa jättäisin väliin. Tai ne tiukat siinä loppumetreillä. Uskottavuutta ei voi koskaan saada takaisin...

10. Mikä on paheesi?
Alkoholi.

11. Paljasta jotain odottamatonta itsestäsi.
Olen välillä suunnattoman epävarma. Töissä ahdistaa, että pidetään pikkutyttönä ja tuttujen kesken ahdistaa, että pidetän junttina. Kyllä sillä on todella, todella paljon merkitystä, mitä muut ajattelevat, vaikka mitä muuta väittäisin. Tämä nyt tuskin oli odottamatonta, mutta vaikea myöntää.

Ja toinen juttu vielä: pidän blogia mieheltä salaa :)

Iltapäivän kurninta

Arki-iltapäivien tyrmäävä nälkä (ja sen kaverina kulkeva väsymys) on mulle mysteeri. Se on sitä siksi, ettei se tunnu liittyvän unen määrään, ruuan laatuun, annoskokoihin tai syömisajankohtiinkaan. Se liittyy vain ja ainoastaan töihin.

Kun olen töissä, alkaa siinä kahden pintaan nälättää ja samalla toki myös väsyttää. Nälkä on kuitenkin paljon suurempi tunne kuin väsymys. Nälkä tulee, olin sitten syönyt tai en. Nälkä tulee riippumatta siitä, monelta tulin töihin, söinkö aamupalaksi leipää vai kananmunaa, tai lounaaksi tyrmäyspastaa vai hiilarittoman salaatin. Kahvinjuonnillakaan ei tunnu olevan vaikutusta.

Tätä ei ollut kotona ollessa. Saatoin valvoa yötä päivää tai elellä suht normaalisti. Heräsin aina aamulla aikaisin ja söin lounasta vaihteleviin aikoihin. Tai joskus jäi lounas syömättäkin. Silti en muista kokeneeni tätä nälkää kertaakaan. Tissuttelin kylläkin litrakaupalla vissyä.

Alan tulla siihen tulokseen, että iltapäivänälkä on jotain muuta kuin nälkää. Se on ehkä tylsistymistä. Iltapäivällä työpäivää on vielä paljon jäljellä, vaikka paljon on takanakin, vähän niin kuin tammikuusta on pitkä matka kesään.

Miten sitten aikaisemmin päihitin tämän? Hmm. Taisin aika usein syödä jotain. Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla, josko nälkä häviäisi itsestään. No ei hävinnyt.

Ostin viikon mittaan pähkinöitä, proteiinipatukoita, mynthoneita ja keksejä. Jotain siis, mikä säilyy hyvin, mutta nostaa verensokeria. Lopputuloksena olin tunnin päästä hillittömässä ällötokkurassa ja koko viikoksi tarkoitetut breakfast-keksit (eli keksit ilman sen kummempaa ravintoa) oli syöty kokonaan. Naamasta näkee, että myös pähkinöitä on syöty. Yhtenä päivänä koitin järsiä proteiinipatukoita, mutta ne on maku-koostumusyhdistelmiltään vaan niin kamalia, että ei siitä tullut mitään. Pystyn kyllä syömään niitä akuuttiin nälkään treeneihin kipaistessani, mutta fyysisestä nälästä ei taidakaan iltapäivisin olla kyse.

Yhtenä päivän taittelin sitten real-leivän pieneen eväsboksiin ja vetäisin sen ennakoivasti yhden pintaan. Nälkä pysyi poissa, tai ei ainakaan millään tasolla käynyt mielessä. Nyt olen siis yhtä hämmentynyt kuin ennenkin: nälkä häviää pahaa leipää ennakoivasti syömällä, mutta jos nälkä pääsee yllättämään, ei siihen auta mikään yksittäinen suupala, eikä kurkusta mene alas kuin jokin hyvänmakuiseksi luokiteltava höttö. Nälkä on tunne ja mä olen aina ollut tunteitani askeleen jäljessä.

Ei enää niin sekaisin

On yllättävää, miten paljon kirjoittaminen jäsentää ajatuksia. Toki olen törmännyt tähän muissa yhteyksissä, mutta safkaan liittyen se oli todellinen ylläri.

Blogi ei ole kuin pari kuukautta vanha, mun ruoka-ahdistus sen sijaan alkoi jo varmaan kymmenen vuotta sitten. Kuitenkin blogin olemassaolon aikana on ahdistus vähentynyt huomattavasti. Ehkä kirjoittaminen jo itsessään pistää asioita lokeroihin, mutta sen lisäksi myös tiedonhaku lisääntyy jotenkin huomaamatta.

Oon löytänyt oman totuuteni, joka on yhtä oikea kuin kaikkien muidenkin totuudet. Olen taipuvainen uskomaan tieteellisiin tutkimuksiin ja siksi ravitsemus on varmaankin ollut niin vaikee asia, koska tutkimustulokset ovat läpikotaisin ristiriitaisia. Tästä syystä mun ravitsemuskäsitys pohjautuu vain löyhästi joskus lukemiini artikkeleihin ja kirjoihin, mutta sitäkin enemmän intuitioon. Siksi en ala sitä kellekään suosittelemaan, vain itelleni. Mieskin saa syödä niin kuin tykkää.

Intuitio sanoo, että syö enemmän kasviksia kuin karkkia. Kun on kiire, syö pakastepitsa. Muuta suuntaa, jos tulee ongelmia. Tarkkaile tilannetta silloin tällöin. Tee hyvää ruokaa, nauti ruuasta ja ruuanlaitosta. Näin.

Oon varmaankin ennen kaikkea saanut karistettua pelon, jonka ovat aikaansaaneet erilaiset tutkimukset ja "tutkimukset". Elintarvikeala kun taitaa olla yksi pahimmista muka-tutkimusten tuottajista, joiden tarkoitus on, no, täysin itsestään selvästi, myydä.

Yksi suurimmista hämmennyksenaiheista liittyy kuitenkin siihen, että oon entistä enemmän samaa mieltä jääränä pitämäni mieheni kanssa. Hän syö nälkäänsä, mutta ei erityisesti muuten. Hän syö, mitä tarjotaan, ja jos voi valita, ottaa kasvista ja kalaa. Lihaa hän ei syö, paitsi riistaa, mm. koska ei halua antibiootteja ja vastustaa tehotuotantoa, ja luomua ja reilua kauppaa ei osta, koska ei halua haaskata rahojaan humpuukiin (hän on tutustunut toimintaan tuottajanäkökulmasta, siitä ko. mielipide). Hän ei stressaa, ei liho, ei sairastele. Hän on ruuan suhteen huoleton. Olemme edelleen eri linjoilla muutamissa yksityiskohdissa, mutta uskoisin, että jatkossa yhteistä linjaa on enemmän kuin ennen.

Mukavaa. Kaikella on tarkoituksensa, niin kuin nyt tällä blogillakin. Lapsi tulee kasvamaan lohella ja pastalla, ja ajoittain mäkkärimätöllä sekä kasvispihveillä.

Lätisen ravitsemushavainnoista varmaan jatkossakin, mutta huomattavasti kevyemmällä fiiliksellä :)

Päivän piristys

Tämä lause piristi päivän:

Haluaisin huomauttaa, että maailmassa on, tai ainakin pitäisi olla, muitakin arvoja kuin oman ravintosaannin hiominen oletettuun täydellisyyteen.

Lainaus on Johanna Jaakkolan kommentista Joonas Konstigin blogitekstiin Kannattaako sinun noudattaa ravintosuosituksia?

En ole muodostanut mitään kantaa itse blogitekstiin, vaikka alitajuisesti ehkä samoilla linjoilla olenkin. Sen sijaan tuo kommentti tiivisti kivasti kaiken sen, mitä olen pyöritellyt mielessäni syömisen problematiikkaan liittyen. Ruuan ja syömisen pohtimiseen ja analysointiin käytetään aivan liian paljon aikaa. Myös virkkeessä mainittu "oletettu täydellisyys" on kuvaava sanapari, kun puhutaan ruokavaliopohdinnoista. Kyseessä on kuitenkin hyvin, hyvin triviaali asia, päivittäistoiminto, jonka jokainen tekee omalla tavallaan seurauksista vastaten. Toki tajuan olevani itse osa ongelmaa, kun käytän jatkuvasti aikaa tämän sekundäärisen asian spekuloimiseen.

Syöminen oli ennen vain syömistä, nykyään kaikkea muuta. Vähän niin kuin äitiys oli ennen vain lapsista huolehtimista, mutta nykyään se on (kärjistäen) monimutkaisten eettisten valintojen ketju, jossa kuppikuntavalinta tehdään aikaisessa vaiheessa, eikä polulta ole lupa poiketa. Anu Silfverbergiä lainaten, ennen käytettiin vaippoja, nykyään vaippaillaan. Ruokaa ei kai voi enää syödä, vaan pitää valita, miten syö.

Mitä se kohtuus sitten on?

Viime päivinä olen ihmetellyt, mitä kohtuudella syöminen käytännössä tarkoittaa. Kuten moni muukin, haluaisin varmistaa, että syön niin terveellisesti kuin mahdollista, tai että en ainakaan tuhoa terveyttäni vahingossa. Ja tämähän on toki vain toivetila, eikä varsinaisesti realisoidu tekojen tasolla.

Tarkemmin ajateltuna kai mieltä vaivaava kysymys on, että pitääkö terveenä pysyäkseen olla tarkka, vai riittääkö suurella pensselillä sutiminen?

Hihatuntuma sanoo, että suurin osa ihmisistä ei noudata suositusten mukaisia ruokavalioita. Mutta mitä sitten? Vaikuttaako se oikeesti johonkin? On selvää, että ylilyönnit ovat ylilyöntejä, ja television ansioista, tai kokemuksesta tiedämme, että pitsadieetti tai syömättömyys vie terveyden. Mutta mikä on tilanne ihmisellä, joka elää ns. tavallisesti? Syö leipää aamupalaksi, lounalla vetäsee työpaikan raasteet ja spagettia, iltapäivällä kahvia ja pullaa, illalla perheen kanssa taas pari voileipää ja viikonloppusin vähän herkkuja. Jos ihminen elää näin, onko sillä vaikutuksia terveyteen?

Tässä kohtaa käytän tapaustutkimuskohteena itseäni, koska muuta materiaalia en jaksa kaivaa. Noin viisi vuotta sitten pystyin elelemään vain itseäni ajatellen. Pidin aika tarkkaan huolta siitä, että sain riittävän määrän (ja vähän päälle) erilaisia kasviksia joka päivä. Söin pähkinöitä, siemeniä, proteiinia, öljyjä ja vetelin vielä varmuuden varuiksi purkista kalkkia ja vitamiineja. Välillä elin hyvin askeettisesti (=ruoka-aineympyrää mukaillen, ilman lisukkeita), välillä vetelin "ravintoainedieettini" lisäksi myös herkkuja. Tätä jatkui noin 2,5 vuotta, ja samalla liikuin, nukuin ja tein töitä ihan normaalisti.

Sittemmin olen syönyt elääkseni, ja viime aikoina huvikseni. Lopputulos on, että en huomaa mitään eroa. Hiukset, iho, ynnä muut helpot indikaattorit on pysyneet koko ajan samanalaisina. Olen edelleen terve ja perusarvot ovat hyvät. Muita vaikutuksia on paha mennä arvioimaan, koska esim. väsymystä nyt on esiintynyt muista syistä. Jos syön enemmän, lihon, jos syön vähemmän, laihdun. Allergiaoireeni ovat kylläkin mystisesti vähentyneet viimeisen parin vuoden aikana.

Alan uskoa erään (geenibiologi)tuttavani kertomukseen tutkimusmatkailijoista Etelämanteereella: tutkimusryhmä söi muutaman kuukauden arktisella reissullaan lähes ainoastaan voita, koska sitä oli helppo kuljettaa ja energiansaanti oli taattua. Kolmen kuukauden kuluttua mitattiin (en tiedä mitä tai miten) terveydentilaa ja kaikki todettiin hyvinvoiviksi, eikä yksikään kärsinyt puutostiloista.

Juju on siinä, että monet ihmisen ravintoainevarastot eivät suinkaan tarvitse päivittäistä täydennystä, tai edes viikottaista. Riittää, että silloin tällöin saa kaikkea tarvitsemaansa.

Uskoisko tähän?

Luomu: yes or no?

Meillä ei juurikaan syödä luomuruokaa, ellei sitä ole vahingossa eksynyt jääkaappiin. Tämä ei ole oma valintani, vaan olen suhtautunut aiheeseen välinpitämättömästi, joten tomaattien kilohinta on tehnyt ostopäätökset puolestamme. Ja ehkä sitäkin enemmän mies, joka työnsä puolesta on sitä mieltä, että mm. luomu ja reilu kauppa ovat loistavia brändejä vailla sisältöä.

Olen hyvin tietoinen torjunta-ainejäämistä, mutta en ole vielä saanut vastausta siihen, millä tavalla luomuruoka olisi parempaa kuin muu ruoka. Näkyykö se terveydentilassa pitkällä aikavälillä, että saa vähemmän myrkkyjä? Kuinka paljon vähemmän? Miten se näkyy? Onko luomuruoka paremman makuista? Lapsi kyllä popsii luomumössöjä ihan mielellään, niitä tulee ostettua muiden mössöjen ohessa.

Lähiruuan päälle ymmärrän kyllä ja koska lähiruoka on usein myös luomua, tulee sitä jonkun verran kuitenkin kulutettua, vaikka luomu ei monestikaan ole kovin ekologista. Mutta tämän asian suhteen en ole vielä täysin muodostanut kantaani.

Luomuruokaan ja muihin elämäntapavalintoihin liittyy henkilökohtanen dilemma: "onko sillä nyt sitten vaikutusta"? Vaikutus se on omatunnon rauhoittuminenkin, mutta esim. luomuruuan kohdalla omatunto soimaa joka tapauksessa. Niinpä sillä pitäisi olla muita vaikutuksia, eikä edes välttämättä mulle, joku hienostuneempikin vaikutus riittää. Keisarin uusia luomuvaatteita en kuitenkaan suostu ostamaan.

Luomuruuan osalta otan mielelläni faktaa - ja miksei fiiliksiäkin - vastaan!

Lapseni, kasvissyöjä?

Tuleeko lapsestani kasvissyöjä? En tiedä. Entä tuleeko hänestä homo, uskovainen tai kepun kannattaja, en tiedä sitäkään. Aika näyttää. Mutta on toki selvää, että ohjailemme häntä tietoisesti ja vielä enemmän asennetasolla johonkin suuntaan.

Mua huvittaa kasvisruokakeskusteluun liittyvä lokeroituminen, koska kaikkein vähiten tunnen olevani pesco-ovo-lacto-vege. Oikeastaan mua ottaa päähän, että mulle tai muille edes täytyy olla joku määritelmä. Mä en syö lihaa, ja lihalla tarkoitan jotain jalkaisin tai lentäen liikkuvaa eläintä. Ns. sekasyöjillä voi olla huomattavasti moninaisempi nounou-lista, mutta he syövät silti "kaikkea", vaikka simpukat, sienet, etanat, feta, oliivit ja puolukka ei maistukaan. No, ei tää nyt multa kuitenkaan yöunia vie.

Stressaavinta tässä lokeroimisessa on kuitenkin se, että monet tekevät sen lasten kuullen. "Etkö sä syö lihaa? Mikset syö? Mikäs viherpiipertäjä sä oot, eikstoi oo vähän kaksinaismoralismia kuitenkin kun teillä on auto?". Ouukei. Ei siinä mitään, että omia ajatuksia tuodaan esiin, mutta lasten kuullen pidän tota vähän kyseenalaisena asennekasvatuksena. Enkö mä olis vaan kaikessa hiljaisuudessa voinut syödä sitä gratiinia, salaattia, muussia, juustopöytää ja kuhaa?

Mutta mihin lokeroon työnnän sitten lapseni? Tunnen läheisesti ihmisiä, joiden mielestä on sairasta, että lapsi syö lihaa. Tunnen myös ihmisiä, joiden mielestä on sairasta, että lapsi ei syö (saa) lihaa. Olemme valinneet helpon tien, eli sen kultaisen keskitien, ainakin omasta mielestä. Meillä ei ole kasvisruokaa, vaan meillä on ruokaa. Sitä syödään, mitä on tarjolla. Niin kuin syödään mummolassa ja kenties pian tarhassakin. Kaikissa paikoissa on vähän eri tavalla tehdyt ruuat, kotona siitä puuttuu se punainen ja valkoinen liha, mutta sitäpä ei lapsi tiedä. En minä ainakaan huomannut, että meillä ei juurikaan syöty lihaa lapsena. Osasin kyllä himoita mummon tekemiä jauhelihapihvejä, koska voissa paistuvan sipulin tuoksu oli niin huumaava, mutta en koskaan ajatellut, että olispa meillä kotona tollasia pihvejä. Kotona sai spessupäivinä pitsaa, täytettyjä lettuja ja muuta hyvää, mitä ei saanut muualta. Ja sitten hillittömästi käsittelemättömiä kasviksia, kuten lanttua ja porkkanaa. Lanttu oli kai muotia 80-luvulla.

Ruoka on mulle siinä mielessä pyhä asia, että se tuo ainakin mulle murheen lisäksi huomattavan paljon iloa. Ruokaanhan liittyy myös tekemisen ilo, jonka itse ole löytänyt vasta aikuisiällä, mutta toivoisin tartuttavani lapseen jo aiemmin. Tätä iloa ja loputtomien makumaailmojen kirjoa en halua lapseltani riistää. Lihaa syödään joka puolella maailmaa ja lopulta on kyse valinnasta, etenkin länsimaissa. Lapsi saa valita itse.

Vielä tässä vaiheessa kuvittelen, että tarjoamalla riittävästi monia eri makuja, syntyy lapselle luontainen kiinnostus kokeilla uusia juttuja. Jos jotain en voi sietää, on ihmiset, jotka eivät syö "mitään". Kinkkupiirakka olis ihan ok, mutta kun siinä on tomaattia tai paprikaa. Ja oikeestaan ainoa, mikä kelpaa, on pakastekarjikset tai sipsit. Varmaan näillä ihmisillä on erilainen makuaisti kuin muilla. Mutta jos jotenkin voin varjella lastani ko. kohtalolta, teen sen.

En ole huolissani siitä, etten tarjoa lapselle lihaa. Tai itse asiassa tarjoan tällä hetkellä purkkimössömuodossa. On aika suuri määrä muitakin ruokia, joita meillä ei tarjota, sillä eiköhän jokaisen kotikokin repertuaari koostu muutamista itselle tutuista sapuskoista. Ja hyvä niin. Makumatkalle mennäkseen ei täällä pääkaupukiseudulla kovin kauas tarvitse mennä.