Uusia tuulia

Muutos on pysyvää, ehkä? Elämä itsessään ei ole muuttunut mihinkään, töitä on edelleen liikaa ja lapsi kantaa tarhasta taudin joka toinen viikko. Olen huvikseni ryhtynyt pitämään kirjaa sairastamisesta ja todellakin, toipilaspäiviä on reippaasti enemmän kuin niitä, jolloin voisi esim. korkata viime kesästä odotelleet lenkkarit. No, en täysin syytä olosuhteita.Voishan jäljelle jääneinä päiviä juosta ja se riittäisi ihan hyvin.

Mutta jotain muuta on tapahtunut. Pakastepelmenejä ja -pitsoja ei ole pitkään aikaan näkynyt. Eikä edes nachoja. Siideriäkään ei ole tullut ostettua sen jälkeen, kun viimeisin tallinnantuliainen hujahti kurkusta alas. Ja se oli joskus alkuvuonna.

Kuin varkain ollaan mennyt kohti omaa ihannetta, jossa kasviksia syödään eri muodoissaan (mm. pakasteitana, kyllä) ja hillittömät hiilaritankkaukset on jääneet pois. En osaa sanoa syytä tälle. Intohimot on jotenkin suuntautuneet muualle; olen käyttänyt mm. kosmetiikkaan ennen kuulumattoman paljon fyrkkaa. Olen toki kiinnittänyt huomiota syömiseen, mutta kärsimättä laisinkaan. Tässä täytyy olla jotain mätää, mutta oletetaan nyt toistaiseksi, ettei ole..?

Seuraavaksi ilmainen mainos: kalorittomat nuudelit on toimineet mulle. En ole kaivannut pastaa laisinkaan, vaan enemmänkin lämpimän ruuan tuntua. Ja sitä saa niillä nuudeleillä. Tää ei varmaankaan ole ratkaisu kaikkien kaikkiin ongelmiin, mutta mulle toimii. Mähän oon aina voinut laskea jokaikisen hiilariannoksen vyötäröltä, joten hiilarien vähentäminen todellakin vaikuttaa.

On ihanaa, kun vaatteet ei kiristä, ja on ihanaa, kun saa ostaa pienempää kokoa. Ennen kaikkea on kuitenkin ihanaa, että tuntuu hirveen paljon enemmän minulta.

Hauskaa on ollut huomata, että tuttavat, mm. oma äiti, on herännyt (täysin riippumatta minusta) pohtimaan ruuan olemusta. Koko aihe alkaa olla päässäni jo hahmottonut, eli omat mielipiteet muotoutuneet, joten väittelyntarvetta ei ole. Mutta juttelen aiheesta silti mielelläni.

Se hyvä olo

Lueskelin Kaisa Jaakkolan hyvinvointisaittia ns. sivusilmällä. Kysehän on liiketoiminnasta, joten suon tietynlaista markkinointivapautta joukkoon, vaikka rokotteiden ja autismin yhdistäminen vituttaakin.

Ennen kaikkea jäin miettimään, että mitä se oikein tarkoittaa, kun hankitaan hyvä olo syömällä? Siihenhän tuo saitti ja lukuisat muut mediat kannustavat. Edelleen peräänkuulutan konkreettista tulosta.

Olen elänyt usein pakastepitsadieetillä, ja toisaalta usein ns. hyvällä meiningillä kasvikset ja siemenet huomioiden. Sen verran olen huomannut, että vaikutusta en ole huomannut. Paitsi että jos syön ns. virallisten suositusten mukaan, lihon varmasti.

1. Ihoni kutiaa mausteisia ja sitruspitoisia ruokia syödessä. Kuivuuteen ei tunnu olevan millään vaikutusta.
2. Jos söisin kuitua niin paljon kuin suositellaan, istuisin vessassa kenties 5-10 kertaa päivässä. Vähempi riittää.
3. Hiukseni ovat ihan hyväkuntoiset. Se taitaa johtua geeneistä.
4. Iho on aina ollut samanlainen, paitsi raskauden alussa ja synnytyksen jälkeen. Jotenkin veikkaan, että hormoneilla oli enemmän tekemistä asian kanssa kuin ruokavaliolla.
5. Kynnet on kamalat, aina olleet. Liuskottuu, mikään ei auta.
6. Hormonitoiminta, no toimii. Tai mistä minä tiedän. Ei ole yritetty toista lasta.
7. Väsymykseen on ulkoisia aiheuttajia, joihin ei mikään murkina auta. Lapsi huutaa edelleen useita tunteja iltaisin ja öisin.
8. Minulla on ihan hyvä olo, kun syön nacholautasellisen ja vähän valkkaria. Näistä synneistä ei tule paha olo, ellei sitten vedä kilokaupalla.
9. Jos syön vastaavaan aikaan raejuustoa ja pakastekasviksia, olo on ihan hyvä silloinkin. Aamulla on vähän enemmän nälkä.

Jätän kuitenkin tähän sen varauksen, että minä-tiede ei vielä todista mitään. On hyvinkin mahdollista, että ruokavaliolla on moneen ihmiseen monenlaisia vaikutuksia. Uskon kuitenkin edelleen vahvasti kohtuuteen ja monipuolisuuteen.

Elintavat kaunistavat

Joulu pistää aina kelaamaan mennyttä vuotta. Meillä ei ole tapana ahtaa ruokaa mielin määrin, joten elintapojen pohdinta ei niinkään johdu turpeasta olosta (joka kylläkin seuraa muutaman päivän punaviinitissuttelustakin). Tänä jouluna syötiin blinejä ja tapaninpäivänä teinkin jo makaronilaatikon.

Loppukeväästä olin siinä pisteessä, että kaipasin kipeästi muutosta tapoihini. Ikään kuin paluuta siihen, mikä koen "oikeasti" olevani. Halusin liikkua ja nukkua enemmän, syödä ja juoda vähemmän. Ja sitä rataa. Länsimaisen naisen perusosastoa siis. Raskaus vuonna 2011 oli suistanut minut uuteen tilaan, niin kuin kai perheenlisäys aina tekee. Kuitenkin olin vakuuttunut siitä, että meneillään oli joku poikkeustila, vauvavuosi ja sen jatko, tai jotain sinne päin.

Päätin alkaa taas juosta. Ja samalla loppuivat voimat kokonaan. Alkuvuoden kävin sentään välillä treenaamassa, kesästä lähtien en enää ollenkaan. Ihminen on siitä kumma kokonaisuus, että tietyn pisteen yli ei voi enää pakottaa. Näin jälkikäteen ajatellen on helppo todeta, että vauvavuoden hinta ja muutama muu asia lankesivat kesällä maksettaviksi. Sen seurauksena koko syksy meni vain ja ainoastaan toipuessa. Omalla hyvinvoinnilla, muulla kuin unen määrällä siis, ei ole ollut mitään väliä. Tuskinpa koskaan olen ollut näin jumissa käymättä salilla tai alkanut raihnaantua joka suunnasta. Kun juoksen metroon, puskee soijaa vielä palaveripöydässäkin.

En siis ole juossut kymppiä enkä miettiny ruuan ravintoarvoja. En ole kuitenkaan yhtään pettynyt. Tiedän varsin hyvin, että syksystä koitettiin vain ja ainoastaan selviytyä, ja selviydyttiinkin. Kaupasta saa näköjään yllättävän isoja vaatteita, mutta muuten kärvistely kyllä tuntuu. Ei ole hyvä olo.

En tee mitään lupauksia, vaan esitän ennemminkin toiveen, että saisin palan omasta identiteetistäni takaisin. Vielä en ole ihan valmis luopumaan ns. aktiiviliikkuja-ajatuksesta. Ensimmäistä kertaa elämässäni tarttisin - saadakseni itseni liikkeelle - jotain sellaista, mitä mulla ei ole. Selkärankaa, voimia, vai jotain muuta..?

Vitamiinit tai jotain muuta

Ruokarintamalla ei tapahdu juuri mitään, elämäntapamuutosrintamalla vielä vähemmän. Harrasteet ovat jäissä, kuten kaikki muukin elämä. Teen 50-tuntista työviikkoa, vaikka olen pienen lapsen äiti. Tässä ei ole mitään järkeä, eikä tämä ole kovin kestävä tilanne.

Väsymyksestä ja välinpitämättömyydestä johtuen olen jälleen vahvalla hiilaridieetillä. Kurkusta menee alas lähinnä leipää ja pastaa. Mutta jotain kummaa on tapahtunut tuossa pari kuukautta takaperin: ei ole enää raastava nälkä, en enää unelmoi ruuasta. Syön lähinnä elääkseni ja juominenkin on kuin varkain vähentynyt.

En ole keksinyt tähän muuta syytä kuin Ladyvita, jota aloin syödä joskus elokuussa. Valitettavasti en saa tästä penninpyörylääkään sponsorointia, joten kyse on todellakin omasta arvailustani. Koitin aiemmin tuskaisesti muistaa ottaa useita tabletteja päivittäin, jolloin lopputulos oli, etten välttämättä ottanut viikkoon mitään. Tiedostin oman ruokavalioni puutteellisuuden, joten tarve lisäravinteiden saamiselle tuntui selvältä. Jostain mielen syövereistä tuli mieleen Ladyvita, josta olen siis kuullut tasan mainoksista. Päättelin olevani lady-iässä ja marssin ostamaan paketin. Niitä olen muistanut ottaa aamuin illoin.

Viikon, parin päästä huomasin, että himonälkää ei ole enää esiintynyt. Ja se on sentään vaivannut mua koko elämäni. Vasta nyt alan ymmärtää, miltä tuntuu, kun syöminen ei ohjaa elämää. Olen jopa laihtunut hieman ihan vahingossa. Syön tavallisia annoksia, töissä en kaipaa välipaloja, joskus unohdan syödä illalla ja karkkipussista otan pari karkkia, loput ei huutele nimeäni ollenkaan.

Mutsi on aina sanonut, että vitamiininpuute pitää nälän päällä, mikä tuntuis kyllä aika loogiselta. Oli sitten kyse Ladyvitasta tai jostain ihan muusta, olen nykyiseen olotilaani tyytyväinen. Mikäli joku tietää muita apeteekin keinoja paikkailla hivenainepuutoksia, niin otan vinkkejä mielelläni vastaan. Ei tuo aine mitään maailman halvinta ole.

Minä ja mun keho

Ikinä, ikinä, ikinä en olis uskonut osallistuvani A Beautiful Body -haasteeseen, by Mami Go Go. Mutta sitten muistin, että otin tuossa kesäloman kynnyksellä bikineistä kuvan, kun (kuinka noloa) piti kysyä kaverilta, kehtaako aataminaikaisilla biksuilla lähteä kylpylään. Kaveri totesi, että ei biksuissa mitään vikaa ole... Päätin olla rohkea. Jokainen meillä käynyt tunnistaa, että kyse on meidän makkarista. Olkoot.

Raskaus kohteli mua hyvin, arpia ei juurikaan tullut. Löllöä oli vyötäröllä valmiiksi, joten venyttää ei tarvinnut. Olen inhonnut kroppaa, koska sopivien vaatteiden löytäminen on vaikeaa. Tosiasia on, että vaatteita löytyy kyllä, mutta en näytä niissä siltä kuin haluaisin. Olen tukeva, enkä haluais olla.

Ennen raskautta urheilin hulluna, mutta viitisen vuotta takaperin olin hyväkuntoisenakin samoissa mitoissa, koska söin (ja join) yli kulutuksen. Sittemmin laihduin reippaasti. Raskauden myötä tissit venyivät, mutta suurin muutos tapahtui naamalle: vaikka painan nyt enemmän kuin viisi vuotta sitten, hävisi jonkinlainen lapsenpyöreys poskilta. Olen kulmikkaampi.

Tämä on ehkä ensimmäinen kuva vuosiin, jota en ole muokannut yhtään, croppasin vaan reunoja pois. Tunnen voitonriemua.

Haarukat ja veitset

Jotenkin kummasti kesälomalla pisti silmään, että yllättävän moni pitää haarukkaa ja veistä käsissä eri tavalla kuin mulle on opetettu. Yllättävän monella on veitsi vasemmassa kädessä. En ihan ymmärrä, miksi siihen nyt kiinnitin huomiota, mutta rupesin miettimään asiaa vähän laajemminkin. Siis että mitä mulle on opetettu ja miksi. Asia lienee tapetilla, koska lapsi on saanut ensimmäistä kertaa haarukan käteensä ja katselen sitä kouraotetta hämmästellen.

Jostain syystä lapsuudessani oli hyvin tarkkaa, että haarukkaa ja veistä ensinnäkin käytetään ja toisekseen, että ne on siellä kourien alla, etusormella tuettuina. Eli ei kynäotteella. Kuin tämän tehostamiseksi, oli meillä ala-asteella opettaja, joka laittoi kainaloihin servetit, jotka ei saaneet syödessä tippua, ei siis saanut röhnöttää.

En tiedä, mitä tapakasvatusopukset aiheesta sanovat, enkä tiedä, miksi asia on ollut niin kovin paljon tapetilla kultaisella 80-luvulla. Ei meillä kuitenkaan erityisemmin muihin tapoihin muistaakseni kiinnitetty huomiota. Tällä haavaa mietinkin, onko aterimien suhteen olemassa jokin ns. oikea tapa. Kieltämättä joskus harvoin, kun eksyy hienon pöydän ääreen, tulee selkeä tarve käyttää niitä aterimia järjestyksessä ja kaikki tuntemattomat vempeleet ahdistaa. Mutta haarukallahan sitä aika usein tulee syötyä, sillä sohvannurkassa on muuten aika hankalaa operoida.

Jenkeissä tuli kerran ravintolassa joku mies sanomaan, että "you're from Europe, aren't you". Sillä hän viittasi siihen, että olin huomaamattani ainoa, joka käytti sekä haarukkaa että veistä. Se oli kiusallinen hetki, kaikille.

Ruuan painoarvo

Jarkko Tontin kolumni Enemmän lisäaineita ja kaukoruokaa, kiitos pisti miettimään. Olen mietiskellyt näköjään sen ilmestymisestä asti ja se on jostain syystä vaivannut alitajuntaa. En osaa enkä edes viitsi ottaa kantaa kolumnin väitteisiin enkä ole tyylilajista ihan varma, mutta toinen kantavista ajatuksista kai oli, että ruuasta saa tehtyä samanlaisen elämäntavan, tarkoituksen ja ideologian kuin kantoliinailusta tai mistä tahansa muustakin tekemisen kohteesta. Ja että kaikki eivät halua antaa sellaista painoarvoa välttämättömälle energiansaannille.

Oma suhteeni ruokaan on selvästikin vielä aika kompleksinen, kun aihe kuitenkin säännöllisesti jää vaivaamaan. Mähän olen pastanainen, mutta vain laiskuuttani, en tarkoituksella. En välitä siitä, mitä muut syövät, mutta en myöskään osaa sanoa, mitä ajattelen ihmisistä, jotka voivat syödä mitä vain ilman tunnontuskia. Siis ekologisten tunnontuskien puuttumisen ymmärrän, niiltä on helppo sulkea silmänsä, mutta entäpä ihan vaan terveysvaikutukset? Tai vaikkapa ylipaino, se ei vissiin kaikkia haittaa?

Miehisellä alalla, jolla työskentelen, on paljon ihmisiä, jotka syövät juuri sitä, mitä huvittaa. Kun vyötärölinja kasvaa, ostetaan isompi musta t-paita, ja that's it. Moista huolettomuutta kadehdin. Toisaalta, täysin samantekevää ei ruoka ole heillekään, koska lounasruokapaikka valitaan hartaudella. Mutta sitten on vielä niitä, jotka syövät samaa maksalaatikkoa päivästä toiseen ihan tyytyväisinä (maksalaatikko, no offence, muistaakseni se oli ihan hyvää).

Vaikka huolettomuus ja välinpitämättömyys houkuttaa, en ole kuitenkaan ihan valmis luopumaan ruuan muista ulottuvuuksista. Mä haluan antaa ruualle merkityksiä, mä haluan, että juhlissa syödään voileipäkakkua (nevöhööd meidän keittiössä). Olis kyllä aika ankeeta, jos meillä syötäis samoja mössöjä jouluna ja synttäreillä kuin kaikkina muinakin päivinä. Ja tällä en tarkoita, että jouluna pitäis syödä jouluruokaa; mähän tulen perheestä, jossa ei jouluruokaa syödä - mutta herkkuja kuitenkin.

Ehkä tässä on joku kalteva pinta -aavistus taustalla: jos ruualla ei ole väliä, niin millä sitten on? Tarviiko juhliin nyt juhlamekkoakaan laittaa, kun farkuillakin pärjää? Kannattaako juhlia edes järjestää? Täytyy myöntää, että mun kohdalla kyse on kokonaisvaltaisesta elämänhallinnasta. Asioilla on pakko olla väliä, muuten voikin jäädä sängyn pohjalle ikuisiksi ajoiksi.

Tää peli ei selvästikään ollut vielä tässä. Ainakin on varmaa, että mulla menee hyvin, kun on aikaa tälläsiä pohtia!