Puhdasta ruokaa?

Tämä blogi on tehnyt sen, mitä pitikin, vaikken sitä edes odottanut: selkeytti suhteeni ruokaan. Ei siis ole syytä jaaritella enempää.

Jos nyt jotain olen jäänyt viime aikoina pohtimaan, niin käsite "puhdas ruoka" hämmentää. Jokaikisessä ohjelmassa kehotetaan syömään puhtaasti. Mitä se tarkoittaa?

Kuinka puhdasta on perusmyllyn läpi mennyt kana?

Toivottavasti saan vastauksen vuoden 2015 aikana. Yksi aihe per vuosi on ihan riittävä tahti.

Tasapainoinen ateria

Tänään päädyin nykyään niin harvinaiseen keskusteluun siitä, miten vaikeaa on koostaa tasapainoinen ateria ilman lihaa. En ihan ymmärää, mitä vaikeata siinä on, mutta ennen kaikkea en ymmärrä, miksi tasapainoa haetaan niin kiihkeästi.

Rehellisesti: kuinka moni sekasyöjä laskee lautasensa ravintoainemääriä? Kuinka moni saa optimaalisesti proteiinia? Puhumattakaan muista ravintoaineista, joita saa kasviksista? Mihin sitä proteiinia ihmiset kuvittelevat tarvitsevansa sellaisia määriä, joita eivät kuitenkaan syö? Veikkaukseni on, että aika monen lautaselle tulisi enemmän tasapainoa, jos sitä sisältöä joutuisi hieman miettimään.

Omalla vaihtelevalla mässäilylläni olen säilyttänyt hemoglobiiniarvot aina 140 tuntumassa, joten ainakaan siihen ei lihaa tarvita. No juu, myönnetään, että geeneillä on kai jotain tekemistä. Eikä kala nyt varsinaisesti ole kasvis, joten en kai periaatteessa voi ottaa kantaa koko keskusteluun.

Uusia tuulia

Muutos on pysyvää, ehkä? Elämä itsessään ei ole muuttunut mihinkään, töitä on edelleen liikaa ja lapsi kantaa tarhasta taudin joka toinen viikko. Olen huvikseni ryhtynyt pitämään kirjaa sairastamisesta ja todellakin, toipilaspäiviä on reippaasti enemmän kuin niitä, jolloin voisi esim. korkata viime kesästä odotelleet lenkkarit. No, en täysin syytä olosuhteita.Voishan jäljelle jääneinä päiviä juosta ja se riittäisi ihan hyvin.

Mutta jotain muuta on tapahtunut. Pakastepelmenejä ja -pitsoja ei ole pitkään aikaan näkynyt. Eikä edes nachoja. Siideriäkään ei ole tullut ostettua sen jälkeen, kun viimeisin tallinnantuliainen hujahti kurkusta alas. Ja se oli joskus alkuvuonna.

Kuin varkain ollaan mennyt kohti omaa ihannetta, jossa kasviksia syödään eri muodoissaan (mm. pakasteitana, kyllä) ja hillittömät hiilaritankkaukset on jääneet pois. En osaa sanoa syytä tälle. Intohimot on jotenkin suuntautuneet muualle; olen käyttänyt mm. kosmetiikkaan ennen kuulumattoman paljon fyrkkaa. Olen toki kiinnittänyt huomiota syömiseen, mutta kärsimättä laisinkaan. Tässä täytyy olla jotain mätää, mutta oletetaan nyt toistaiseksi, ettei ole..?

Seuraavaksi ilmainen mainos: kalorittomat nuudelit on toimineet mulle. En ole kaivannut pastaa laisinkaan, vaan enemmänkin lämpimän ruuan tuntua. Ja sitä saa niillä nuudeleillä. Tää ei varmaankaan ole ratkaisu kaikkien kaikkiin ongelmiin, mutta mulle toimii. Mähän oon aina voinut laskea jokaikisen hiilariannoksen vyötäröltä, joten hiilarien vähentäminen todellakin vaikuttaa.

On ihanaa, kun vaatteet ei kiristä, ja on ihanaa, kun saa ostaa pienempää kokoa. Ennen kaikkea on kuitenkin ihanaa, että tuntuu hirveen paljon enemmän minulta.

Hauskaa on ollut huomata, että tuttavat, mm. oma äiti, on herännyt (täysin riippumatta minusta) pohtimaan ruuan olemusta. Koko aihe alkaa olla päässäni jo hahmottonut, eli omat mielipiteet muotoutuneet, joten väittelyntarvetta ei ole. Mutta juttelen aiheesta silti mielelläni.

Se hyvä olo

Lueskelin Kaisa Jaakkolan hyvinvointisaittia ns. sivusilmällä. Kysehän on liiketoiminnasta, joten suon tietynlaista markkinointivapautta joukkoon, vaikka rokotteiden ja autismin yhdistäminen vituttaakin.

Ennen kaikkea jäin miettimään, että mitä se oikein tarkoittaa, kun hankitaan hyvä olo syömällä? Siihenhän tuo saitti ja lukuisat muut mediat kannustavat. Edelleen peräänkuulutan konkreettista tulosta.

Olen elänyt usein pakastepitsadieetillä, ja toisaalta usein ns. hyvällä meiningillä kasvikset ja siemenet huomioiden. Sen verran olen huomannut, että vaikutusta en ole huomannut. Paitsi että jos syön ns. virallisten suositusten mukaan, lihon varmasti.

1. Ihoni kutiaa mausteisia ja sitruspitoisia ruokia syödessä. Kuivuuteen ei tunnu olevan millään vaikutusta.
2. Jos söisin kuitua niin paljon kuin suositellaan, istuisin vessassa kenties 5-10 kertaa päivässä. Vähempi riittää.
3. Hiukseni ovat ihan hyväkuntoiset. Se taitaa johtua geeneistä.
4. Iho on aina ollut samanlainen, paitsi raskauden alussa ja synnytyksen jälkeen. Jotenkin veikkaan, että hormoneilla oli enemmän tekemistä asian kanssa kuin ruokavaliolla.
5. Kynnet on kamalat, aina olleet. Liuskottuu, mikään ei auta.
6. Hormonitoiminta, no toimii. Tai mistä minä tiedän. Ei ole yritetty toista lasta.
7. Väsymykseen on ulkoisia aiheuttajia, joihin ei mikään murkina auta. Lapsi huutaa edelleen useita tunteja iltaisin ja öisin.
8. Minulla on ihan hyvä olo, kun syön nacholautasellisen ja vähän valkkaria. Näistä synneistä ei tule paha olo, ellei sitten vedä kilokaupalla.
9. Jos syön vastaavaan aikaan raejuustoa ja pakastekasviksia, olo on ihan hyvä silloinkin. Aamulla on vähän enemmän nälkä.

Jätän kuitenkin tähän sen varauksen, että minä-tiede ei vielä todista mitään. On hyvinkin mahdollista, että ruokavaliolla on moneen ihmiseen monenlaisia vaikutuksia. Uskon kuitenkin edelleen vahvasti kohtuuteen ja monipuolisuuteen.

Elintavat kaunistavat

Joulu pistää aina kelaamaan mennyttä vuotta. Meillä ei ole tapana ahtaa ruokaa mielin määrin, joten elintapojen pohdinta ei niinkään johdu turpeasta olosta (joka kylläkin seuraa muutaman päivän punaviinitissuttelustakin). Tänä jouluna syötiin blinejä ja tapaninpäivänä teinkin jo makaronilaatikon.

Loppukeväästä olin siinä pisteessä, että kaipasin kipeästi muutosta tapoihini. Ikään kuin paluuta siihen, mikä koen "oikeasti" olevani. Halusin liikkua ja nukkua enemmän, syödä ja juoda vähemmän. Ja sitä rataa. Länsimaisen naisen perusosastoa siis. Raskaus vuonna 2011 oli suistanut minut uuteen tilaan, niin kuin kai perheenlisäys aina tekee. Kuitenkin olin vakuuttunut siitä, että meneillään oli joku poikkeustila, vauvavuosi ja sen jatko, tai jotain sinne päin.

Päätin alkaa taas juosta. Ja samalla loppuivat voimat kokonaan. Alkuvuoden kävin sentään välillä treenaamassa, kesästä lähtien en enää ollenkaan. Ihminen on siitä kumma kokonaisuus, että tietyn pisteen yli ei voi enää pakottaa. Näin jälkikäteen ajatellen on helppo todeta, että vauvavuoden hinta ja muutama muu asia lankesivat kesällä maksettaviksi. Sen seurauksena koko syksy meni vain ja ainoastaan toipuessa. Omalla hyvinvoinnilla, muulla kuin unen määrällä siis, ei ole ollut mitään väliä. Tuskinpa koskaan olen ollut näin jumissa käymättä salilla tai alkanut raihnaantua joka suunnasta. Kun juoksen metroon, puskee soijaa vielä palaveripöydässäkin.

En siis ole juossut kymppiä enkä miettiny ruuan ravintoarvoja. En ole kuitenkaan yhtään pettynyt. Tiedän varsin hyvin, että syksystä koitettiin vain ja ainoastaan selviytyä, ja selviydyttiinkin. Kaupasta saa näköjään yllättävän isoja vaatteita, mutta muuten kärvistely kyllä tuntuu. Ei ole hyvä olo.

En tee mitään lupauksia, vaan esitän ennemminkin toiveen, että saisin palan omasta identiteetistäni takaisin. Vielä en ole ihan valmis luopumaan ns. aktiiviliikkuja-ajatuksesta. Ensimmäistä kertaa elämässäni tarttisin - saadakseni itseni liikkeelle - jotain sellaista, mitä mulla ei ole. Selkärankaa, voimia, vai jotain muuta..?

Vitamiinit tai jotain muuta

Ruokarintamalla ei tapahdu juuri mitään, elämäntapamuutosrintamalla vielä vähemmän. Harrasteet ovat jäissä, kuten kaikki muukin elämä. Teen 50-tuntista työviikkoa, vaikka olen pienen lapsen äiti. Tässä ei ole mitään järkeä, eikä tämä ole kovin kestävä tilanne.

Väsymyksestä ja välinpitämättömyydestä johtuen olen jälleen vahvalla hiilaridieetillä. Kurkusta menee alas lähinnä leipää ja pastaa. Mutta jotain kummaa on tapahtunut tuossa pari kuukautta takaperin: ei ole enää raastava nälkä, en enää unelmoi ruuasta. Syön lähinnä elääkseni ja juominenkin on kuin varkain vähentynyt.

En ole keksinyt tähän muuta syytä kuin Ladyvita, jota aloin syödä joskus elokuussa. Valitettavasti en saa tästä penninpyörylääkään sponsorointia, joten kyse on todellakin omasta arvailustani. Koitin aiemmin tuskaisesti muistaa ottaa useita tabletteja päivittäin, jolloin lopputulos oli, etten välttämättä ottanut viikkoon mitään. Tiedostin oman ruokavalioni puutteellisuuden, joten tarve lisäravinteiden saamiselle tuntui selvältä. Jostain mielen syövereistä tuli mieleen Ladyvita, josta olen siis kuullut tasan mainoksista. Päättelin olevani lady-iässä ja marssin ostamaan paketin. Niitä olen muistanut ottaa aamuin illoin.

Viikon, parin päästä huomasin, että himonälkää ei ole enää esiintynyt. Ja se on sentään vaivannut mua koko elämäni. Vasta nyt alan ymmärtää, miltä tuntuu, kun syöminen ei ohjaa elämää. Olen jopa laihtunut hieman ihan vahingossa. Syön tavallisia annoksia, töissä en kaipaa välipaloja, joskus unohdan syödä illalla ja karkkipussista otan pari karkkia, loput ei huutele nimeäni ollenkaan.

Mutsi on aina sanonut, että vitamiininpuute pitää nälän päällä, mikä tuntuis kyllä aika loogiselta. Oli sitten kyse Ladyvitasta tai jostain ihan muusta, olen nykyiseen olotilaani tyytyväinen. Mikäli joku tietää muita apeteekin keinoja paikkailla hivenainepuutoksia, niin otan vinkkejä mielelläni vastaan. Ei tuo aine mitään maailman halvinta ole.

Minä ja mun keho

Ikinä, ikinä, ikinä en olis uskonut osallistuvani A Beautiful Body -haasteeseen, by Mami Go Go. Mutta sitten muistin, että otin tuossa kesäloman kynnyksellä bikineistä kuvan, kun (kuinka noloa) piti kysyä kaverilta, kehtaako aataminaikaisilla biksuilla lähteä kylpylään. Kaveri totesi, että ei biksuissa mitään vikaa ole... Päätin olla rohkea. Jokainen meillä käynyt tunnistaa, että kyse on meidän makkarista. Olkoot.

Raskaus kohteli mua hyvin, arpia ei juurikaan tullut. Löllöä oli vyötäröllä valmiiksi, joten venyttää ei tarvinnut. Olen inhonnut kroppaa, koska sopivien vaatteiden löytäminen on vaikeaa. Tosiasia on, että vaatteita löytyy kyllä, mutta en näytä niissä siltä kuin haluaisin. Olen tukeva, enkä haluais olla.

Ennen raskautta urheilin hulluna, mutta viitisen vuotta takaperin olin hyväkuntoisenakin samoissa mitoissa, koska söin (ja join) yli kulutuksen. Sittemmin laihduin reippaasti. Raskauden myötä tissit venyivät, mutta suurin muutos tapahtui naamalle: vaikka painan nyt enemmän kuin viisi vuotta sitten, hävisi jonkinlainen lapsenpyöreys poskilta. Olen kulmikkaampi.

Tämä on ehkä ensimmäinen kuva vuosiin, jota en ole muokannut yhtään, croppasin vaan reunoja pois. Tunnen voitonriemua.